— Naura sinä vain! huudahti Kataja. — Tällaisena voiton päivänä on joka lyseolainen toisensa kaltainen. Olipa sitten muuten muumio tai Jätti-Matti. Millainen voitto!
— No niin, olihan se.
—Ja ajattele, jatkoi Kataja, mitä tämä voitto Sarastukselle merkitsi. Sinä olet jälleen tunnustetusti yksi meistä. Nyt voit taas alkaa siitä, mihin Paasiolla silloin lopetit. Alkaa Sarastuksen työ. Niin, suorastaan sinä tänään ratkaisit Sarastuksen kohtalon!
— Ratkaisin? kertasi Olavi hitaasti. — Ei, hyvä veli, ei se niin vain käy. Kyllähän tämä voitto koululle saattoi paljonkin merkitä, ja siksi pojat ovat siitä niin innoissaan. Olihan se askel eteenpäin Sarastuksellekin. Mutta ratkaisu on kaukana vielä. Katsohan, vika on siinä, etteivät pojat luota minuun.
— Luota?
— Niin, luota, toisti Olavi raskaasti. — Sinä, joka olet ollut yksi heistä alusta alkaen, et voi sitä ehkä oikein käsittää tai et tahdo nähdä asiaa sellaisena kuin se on. On kuin he aina epäilisivät minua. Odottaisivat, että teen jotakin huonoa, raukkamaista. Katsohan, minä olen yhä vieras heidän joukossaan. Siksi minun, ulkopuolisen, ansioita niin kahmalokaupalla tänäänkin ylistettiin. Ne tahdottiin sillä, nuo ansiot, maksaa, jottei jälkeenpäin enää voisi olla kysymystä kiitollisuuden velasta. Usko pois… En tiedä, mitä he minulta vaatisivat tunnustaakseen minut täysiarvoiseksi toveriksi. Toveriksi, jonka tarkoitusperien rehellisyyteen empimättä uskotaan. Toveriksi, jonka sanoja ei kuitata noin vain olkapäiden kohautuksella. Kai tulikoetta…
Kataja aikoi panna vastaan, sanoa, että jos noin oli ollutkin ennen, niin tämäniltainen koko koulun innostus ja eläköön-huudot olivat pyyhkäisseet kaiken sen pois. Mutta hän tuli pysähtyneeksi kaikessa hiljaisuudessa tarkastelemaan tovereitaan, kaikkia noita yhtätoista, ja heidän suhdettaan Olaviin. Ja hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli sittenkin tavallaan oikeassa. Hän oli yhäti vieras. Vieras siksi, että pojat epäilivät hänelle luottamuksensa antaa.
Tulikoe…
Mitäpä siihen saattoi sanoa?
Toverukset vaikenivat. Ääneti he vaelsivat puolipimeitä katuja. Kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä. Molemmat vaipuneina omiin ajatuksiinsa. Vasta kun heidän piti erota, rikkoi Kataja äänettömyyden: