— Papiksi?
— Niin, vahvisti Kataja. — Kai minä toisten mielestä olen aina ollutkin papin-kandidaatti, pojathan sanovat minua Körtti-Jaskaksi. Itse en ole siitä aikaisemmin ollut oikein selvillä. Mutta kun sinä sitten puhuit tuosta Sarastuksesta, ymmärsin, että minunkin on oltava mukana kansaamme pelastamassa. En tiedä, oletko sinä selvillä siitä, miten syvälle meillä on jo vajottu. Katsohan, minä olen lukenut paljon lehtiä ja lukenut niin paljon kurjuutta niistä ja niiden rivien välistä. Olen kulkenut kaduilla ja katujen varsilla ja nähnyt niin paljon saastaa. Silloin on minun täytynyt huutaa sieluni hädässä: Herra, Herra, me hukumme! Olen ajatellut sitä ja ajatellut tätä. Mutta kyllin lujaa pelastajaa en ole miltään puolelta löytänyt, ennenkuin johduin lukemaan Raamattua. Silloin minulle selvisi. Neuvotteluilla tai aseilla tämä maa voidaan vapauttaa, mutta kansaa ei voida vapauttaa muuta kuin yhtä tietä. Jos siitä tulee Herran kansa, on se ja sen maa iäti oleva vapaa, sillä omiaan ei Herra hylkää. Hän on se kalliopohja, jolle yksin voidaan uuden, onnellisen Suomen tulevaisuus laskea, niin ettei se aikojen aalloissa järky. En ole näistä ajatuksistani tullut kenellekään puhuneeksi, pojillahan on niin toinen katsantokanta. Mutta hiljaisessa mielessäni kypsyi päätös: tätä isänmaallista työtä, tätä tällaista Sarastuksen työtä minä pienillä voimillani tahdon Hänen avullaan tehdä. Muuta en voi. Minulle on kaikunut kutsu: Mene ja jätä kaikki ja seuraa minua! Se kutsu on minulle käsky. Elämän sisällys.
Olavi oli kuunnellut tarkkaavaisena toverin sanoja. Ensi kertaa tämän sisäinen minä välähdyksenä hänelle paljastui. Niissä oli suuruutta, noissa syvän vakaumuksen sanelemissa, yksinkertaisissa sanoissa. Suuruutta, joka kirkasti noita arkipäiväisiä, puisevia kasvoja. Olavi tarttui toverin käteen ja puristi sitä lujasti.
— Olkoon, että kuljemme eri teitä, virkahti hän sitten sydämellisesti, päämäärä meillä on sama: onnellinen Suomen kansa.
XI.
Lyseossa oli juhla.
Juhlasali — ikkunat tarkasti peitettyinä — oli täpösen täynnä iloista nuorisoa. Ovensuussa istui korkean virkavallan edustaja, poliisi, valvomassa, ettei mitään luvatonta puhuttaisi tai esitettäisi. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Ja käytävissä, erivärisin silkkipaperein verhottujen lamppujen himmeässä valossa liikuskeli juhlapukuisia ja juhlamielisiä tyttökoululaisia ja lyseolaisia, parittain tai pienissä ryhmissä.
Annikki Salo ei viihtynyt toisten parissa. Hän etsi itselleen ravintolan puolella, kolmannessa kerroksessa, syrjäisen pöydän, jonka ääreen istahti odottamaan.
Salissa alkoivat torvet soida. Koulurakennuksen joka nurkkaan nuo säveleet etsivät tiensä. Tänne ylös ne kantautuivat vain kaukaisina, epämääräisinä. Siellä alhaalla oli jo alettu tanssia…
Silloin tällöin vilkaisi Annikki kelloaan. Kylläpä Olavi antoikin hänen odottaa.