En jaksa pakottaa itseäni tulemaan sinne. En, vaikka tiedän Sinun odottavan. Ah, Annikki, Sinä kyllä ymmärrät, kun saat tietää…
Sinä kysyit jo eilen, mikä mieltäni painoi. En tahtonut silloin siitä puhua. Toivoin kaiken vielä selviävän. Mutta… Kerron kaikki mahdollisimman lyhyesti.
Toissa aamuna, ennen historiantunnin alkua, seisoi Laurila opettajantuolilla tehden selkoa eräistä muutosehdotuksistaan tämäniltaisen juhlan ohjelmaan. Kesken kaiken tuli valvomassa oleva lehtori Puutinen sisään.
— Jaha, Laurila kuvittelee olevansa uusi Demosthenes. Kello on jo soinut, herra puhuja. Laurila saa yhden hj:n. (Tiedäthän, tuollaisen lapsellisen merkin päiväkirjaan huonosta järjestyksestä.)
Luokassa kohahti.
Minä en jaksanut hillitä mieltäni. (Minullahan on niin onneton luonne, etten voi hillitä äkkipikaisuuttani, kun jossakin olen näkevinäni vääryyttä.) Hyppäsin pystyyn.
— Älkää tehkö sitä, herra lehtorit
— Ja miks'en, jos on lupa kysyä?
— Siksi, että on sentään liian lapsellista rangaista seitsemäsluokkalaista siitä, ettei hän kädet ristissä odota opettajan tuloa. Ja vielä tuollaisella kansakoululaisiin kenties tepsivällä tavalla. Herra lehtori erehtyy, jos luulee, että seitsemäs luokka tulee sietämään tällaista loukkausta. Meillä on kyllä oleva keinoja…
Pitemmälle en päässyt. Lehtori Puutinen iski karttakepin pöytään kahdeksi kappaleeksi ja karjui: