— Hiljaa! Linna saa kaksi tuntia ennenkuulumattomasta röyhkeydestään!
Mutta pojat hyväksyivät menettelyni.
— Toverit, meidän täytyy taas ryhtyä taisteluun Puutiaista vastaan! huusi Terä. — Takavarikoikaamme päiväkirja! (Tunnethan hänen mielettömät päähänpistonsa, jotka ovat yhtä mahdottomia kuin yllättäviäkin.).
Aava nauroi.
— Ei sentään mielettömyyksiä, hyvä mies, torjui hän.
— Mielettömyyksiä? Niin tietysti, kun sinä et satu olemaan niiden keksijä! kimmastui Terä. — Minä sanoin: takavarikoidaan päiväkirja, ja siinä minä pysyn. Sillä me ratkaisemme kädenkäänteessä koko jutun. Päiväkirja katoaa. Uusi on hankittava tilalle. Ja jokainen meistä tietää, ettei siisteyttä jumalanaan palvova Kustaa Aadolfimme salli uutta päiväkirjaa heti tahrittavan tuon muistutuksen uudistamisella. Asia joutuu Kustaa Aadolfin tutkittavaksi, ja hän pyyhkii rangaistuksen pois. Me olemme voittaneet. Nicht wahr?
— Sinussa, Toivottomantylsä, ei ole paljon Kolumbuksen ja Aleksanteri Suuren keksijäverta. Ei valitettavasti, ivasi Aava. — Mutta ei kannata kiistellä sinun kanssasi. Se ei olisi muuta kuin ruudin haaskaamista.
— Ylipäänsä ei kannata nyt tuosta asiasta jaaritella, tarttui Laurila
puheeseen. — Tulkaa kuudelta meille, niin päätämme toimenpiteistä.
Ja siihen asia sillä kertaa jäi lilalla — olen kuullut — pojat sitten
päättivät mennä huomenissa rehtorin puheille.
Mutta he eivät menneetkään. Väliin tuli jotakin odottamatonta. Luokan päiväkirja oli kadonnut. Kun vahtimestari vielä tiesi kertoa, että samaan aikaan kuin pojat olivat neuvotelleet Laurilan luona minun pelastamisestani, olin minä saanut häneltä avaimet ja käynyt luokassa — niinkuin olinkin, heräsi pojissa epäluulo, että minä olin rangaistuksen pelossa toteuttanut Terän mielettömän ehdotuksen ja tehnyt itseni siten syypääksi raukkamaiseen varkauteen. Kenestäkään muusta kuin minusta, tulokkaasta, eivät he — siitä olen varma — olisi sellaista uskoneet.