Mutta tapahtui vielä jotakin, joka yhä selvemmin todisti minua vastaan. Tänään löytyi kadonnut päiväkirja minun pulpetistani. Ja siitä oli reväisty pois yksi lehti — juuri se, jolle rangaistukseni oli kirjoitettu.
Kaikki todisti minua vastaan. Ja kun minä kielsin syyllisyyteni,
päätti koollekutsuttu opettajakokous erottaa minut koulusta.
Siinä ne nyt sitten ovat, kaikki minun toiveeni. Koulusta erotettu.
Puhumattakaan siitä, että olen menettänyt toverieni kunnioituksen.
Kyllä minä arvaan, mitä he ajattelevat: ja tuollainen sitten on
tahtonut meitä opettaa!
Annikki, minä en voi muuta kuin sanoa: syytön minä olen. Syytön
huolimatta kaikista todistuksista. Nuo todistukset, ne painavat minut
maahan. En ymmärrä, miten kaikki on tapahtunut. En osaa selittää tätä
sekasotkua. En jaksa ajatella.
Uskothan edes Sinä, Annikki, syyttömyyteeni?
Sanat ovat turhia… Kaikki on turhaa…
Sinun
Olavisi.
Annikki jäi tuijottamaan eteensä. Hänen oli vaikeaa käsittää, että jotakin tuollaista oli saattanut tapahtua. Olavia syytettiin päiväkirjan varkaudesta. Ne uskalsivat luulla, että hän oli tuolla raukkamaisella tavalla koettanut välttää rangaistusta. Olavi!
Koneellisesti hän silitti pukuaan. Silkin kahina palautti hänen mieleensä, missä hän oli. Juhlassa. Juhlassa, jonne hän oli riemukkain mielin tullut. Miten hän olikaan ollut iloinen pukiessaan päälleen uutta vaaleanpunaista tanssileninkiään! Miten iloinen, kun äiti — kammattuaan hänen hiuksensa ensi kertaa ylös — oli sanonut: kas niin, nyt sinä olet oikein soma! Tänä iltana hän olikin tahtonut olla sievä — Olavin vuoksi. Ja nyt… Nyt istui Olavi yksinäisessä huoneessaan polttoraudalla leimattuna. Syyttömästi tuomittuna.