Tuo ajatus saattoi hänen mielensä kapinoimaan. Vääryys täytyi saada oikaistuksi. Kun Olavi kerran oli syytön, täytyi hänen syyttömyytensä myös olla todistettavissa. Olisipa Aarne nyt täällä! Mutta hän ei ollut aikonutkaan tulla.
Annikki teki nopean päätöksen ja kutsui erään pikku pojan luokseen.
— Tahtoisitko sinä tehdä minulle sen palveluksen, että kutsuisit Antti Aavan — tiedäthän, sen seitsemäsluokkalaisen — luokseni? Kas, tässä omena vaivoistasi.
— Käskystä paikalla, kajahti Aavan tuttu ääni. — Minä tosin en tanssi muuta kuin varsin huonosti. Mutta en kuitenkaan tässäkään tapauksessa kieltäydy palveluksestasi, Annikki.
Sanoissa oli samalla kertaa kunnioitusta ja ivaa. Tyttö katsahti kummastuneena tuttuihin, pilkallisiin silmiin.
— Tanssia? Suo anteeksi, Antti, minulla ei nyt ole vähintäkään halua tanssia.
— Minä luulin…
— Ettäkö minulta puuttui kavaljeeria ja senvuoksi lähetin hakemaan sinua?
— Hm. Eipä juuri muutenkaan.
— Todellakin!