Annikki purskahti helisevään nauruun. Häntä kummastutti, miten hän saattoi nauraa tänä onnettomuuden iltana. Mutta Aavan otaksuma oli niin hassu, ettei hän voinut hillitä itseään. Hän näki, miten poika säpsähti, ja miten omituinen kalpeus levisi tämän muutenkin harmaille kasvoille. Mahtoiko hän syvästikin loukkautua?
— Ei, Antti, virkahti hän sitten vakavaksi muuttuen, pyytäisin sinulta, veljeni parhaalta ystävältä, aivan toisenlaista palvelusta. Se koskee Olavia. Ole hyvä ja istu.
— Kuten tahdot, Annikki, myöntyi Aava väkinäisesti, vaikka minä puolestani en ymmärrä, mitä voin hyväksesi tehdä.
— Ensiksi kai saan pyytää sinulta anteeksi, että puutun asiaan, josta sinä ja toverisi varmaan arvelette, ettei se kuulu minuun, alkoi Annikki puolittain ivallisesti.
Aava hymähti ja vastasi kaksimielisesti:
— Päinvastoin.
Sitten hän virkahti:
— Ennenkuin alamme, voinemme sentään hankkia hieman virvokkeita. (Hoi, poika, tuo jäätelöä!) Siihen saakka saattanemme jutella jostakin muusta. Hauskemmasta — jos suvaitset.
Annikki nyökkäsi tuntematta vähintäkään mielenkiintoa. Aava sai, jos mielensä teki, pitää keskustelua vireillä. Jo ensi sanoista oli Annikki arvannut, ettei hänellä olisi paljon toivoa Aavan avusta, mutta saattoihan kuitenkin yrittää.
— Tuo rannerengas, sanoi Aava, joka sinulla on käsivarressasi, ei liene kotimaista tekoa?