Silloin ei Annikki enää jaksanut istua paikoillaan, vaan lähti ravintolasta.
Ah, miten pimeätä, toivotonta!
Vaistomaisesti hän suuntasi kulkunsa kohti juhlasalia. Tanssimasta palaavia ja käytävässä vilvoittelevia pareja tuli häntä vastaan. Koneellisesti hän nyökkäsi vastaukseksi tervehdyksiin. Häntä kiusasi noiden ihmisten osaaottava katse, jonka takana kuitenkin oli vain kylmää välinpitämättömyyttä.
Kun hän ehti juhlasalin ovelle, lakkasi soittokunta soittamasta. Polkkamasurkka oli lopussa. Tanssijat ryntäsivät käytävään. Kas tuolla… Todellakin — Tellervo ja Aarne. He olivat siis löytäneet toisensa jälleen. Kuinkahan pitkäksi aikaa?
Annikki etsi katseillaan rehtori Kuusista. Kun hän ei keltään muulta voinut saada tukea kamppailussaan, saattoi kenties tämä häntä neuvoa. Muuta tietä hän ei enää tiennyt.
Kas tuolla!
Merkitsevistä silmäyksistä välittämättä hän astui suoraan lattian poikki. Nähdessään tytön tulevan nousi rehtori Kuusinen ja astui häntä vastaan.
— No, pikku ystäväni, olen koko illan kaivannut sinua. Aiotko suoda minulle sen kunnian, että pyydät minua kavaljeeriksesi, vai…?
— Setä, sammalsi Annikki voimatta enää hillitä itseään, haluaisin puhua kanssasi. Nyt heti. Kahdenkesken.
Rehtori Kuusinen otti tytön vapisevan kätösen kouraansa ja puristi sitä rauhoittavasti.