— Kas niin, tyttöseni, luulenpa sinun arvanneen vanhan setäsi kyllästyneen jo tähän meluun ja haluavan hetken lepoa. Aivan oikein. Mennään kansliaani.
Hymyillen ja leikkiä laskien hän ohjasi sitten tytön toiseen päähän koulurakennusta, jossa rehtorinkanslia sijaitsi.
— Kerrohan nyt, Annikki-kulta, mikä mieltäsi painaa, sanoi hän lempeästi, kun he olivat päässeet istumaan. — Onko joku loukannut sinua täällä? Eikö? No, sitä arvelinkin. Sinä olet siksi reipas tyttö, että selvität sellaiset jutut parhaiten muiden avutta. Mikä siis…?
Yhtäkkiä tuntui Annikin rohkeus pettäneen. Mitä hän voisi sanoa isälliselle ystävälleen? Jos hän mainitsisi Olavin nimen, kuuluisi seuraava kysymys varmaankin: mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän vastaisi siihen?
— Asiani koskee Olavi Linnaa, sai hän vihdoin sanotuksi.
Rehtori Kuusinen hymyili tarkastaessaan kaunista, punastuvaa tyttöä edessään, joka koetti välttää hänen katsettaan. Hetken kuluttua hän sanoi rauhallisella, hiljaisella tavallaan:
— Jaha, Linnaa. Juttu on sangen ikävä.
Ei muuta. Annikki huo'ahti helpotuksesta. Oli toki ihmisiä, jotka eivät aina ahdistele kysymyksillä.
— Setä, ethän sinä usko häntä varkaaksi?
— En, vastasi rehtori Kuusinen tyynesti. — En voi uskoa ainoankaan oppilaani voivan siten toimia. Mutta minun persoonallinen vakaumukseni, että syytön joutuu kärsimään, ei merkitse paljon. Todistukset ovat siksi ilmeiset, ja asia on aiheuttanut niin paljon hälyä, ettei opettajakunta voinut muuta kuin erottaa hänet koulusta.