— Mutta hän on syytön!
— Lapsi kulta, voitko esittää minkäänlaisia todistuksia? Annikki hätkähti. Taas: todistuksia. Sitten johtui hänen mieleensä se mahdollisuus, joka tuolla ylhäällä ravintolassa oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Puhuisikohan hän siitä rehtorille. Mutta se oli niin mieletön, suorastaan mahdoton, ettei sitä kukaan tietysti todistuksena pitäisi.
— Sitäpaitsi, jatkoi rehtori, on asialla toinenkin puoli, jota en parhaalla tahdollanikaan voi auttaa, ja luulen Olavin panevan sille vielä suuremman painon kuin koulusta erottamiselle.
— Se on…?
— Se on kunnia. Ellei asiaa saada täysin selväksi, ellei Olavin syyttömyys tule epäämättömän varmasti ilmi, jää hänen kunniaansa tahra, joka voi synkentää koko hänen elämänsä.
Annikki oli painunut syvälle tuoliinsa. Hän koetti hillitä tunteitaan, mutta turhaan. Setä oli varmasti oikeassa: kunniakysymys oli tässä jutussa Olaville pääasia. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa niin voimaton, väsynyt. Turhaan yritti hän taistella kyyneleitä vastaan. Niitä nousi silmiin ja vieri hitaasti, kirvelien, yli poskien ja putosi povelle.
Rehtori Kuusinen vaikeni. Se oli varmaan hänen pikku ystävättärensä ensimmäinen suuri suru, joka ajoi esille noita kristallihelmiä. Perhetuttavana hän oli nähnyt Annikin kasvavan pikku typykästä soreaksi neidoksi, oli leikkinyt hänen kanssaan ja lohduttanut häntä pikku suruissa. Mutta nyt hän ei löytänyt sanoja.
Samassa koputettiin ovelle. Rehtori Kuusista kysyttiin alakerroksessa.
Rehtori nousi ja sivellen rauhoittavasti Annikin kättä virkahti:
— Odotahan täällä. Koetetaan katsoa, olisiko sittenkin jokin keino.