Annikki oli yksin. »Olisiko sittenkin jokin keino», oli rehtori sanonut. Mutta Annikki oli kuullut jo äänestä, ettei hän uskonut mitään keinoa olevan.
Hän nousi ylös tarkastamaan pöytälampun valossa kelloaan. Jo kymmenen!
Kahden tunnin kuluttua olisi juhla lopussa. Ja loppuvaksi tanssimatta?
Hän painoi nyrkit ohimoilleen ja koetti selvittää ajatuksiaan.
Yhtäkkiä häneltä pääsi hiljainen huudahdus. Rehtorin kirjoituspöydällä olevasta paperipinkasta oli hänen silmiinsä osunut eräs liuska, jonka erikoinen paperi heti kiinnitti hänen huomiotaan. Nopeasti hän sieppasi sen käteensä. Hänen silmiinsä syttyi välke, kun hän tarkasti sitä huolellisesti.
Kaikki väsymys ja toivottomuus oli kuin poispyyhkäisty. Hetken hän selaili pöydällä olevaa osoitekalenteria ja jätti sitten kevein askelin rehtorinkanslian.
Vihdoinkin, vihdoinkin! Viime hetkessä johtolanka!
Käytävässä hän tapasi Aavan ja Hongan.
— Pian, tulkaa mukaan! huusi hän heille iloisesti.
— Hakekaa te, Honka, auto. Hyvä umpinainen vaunu. Ja sinä, Antti, tule sinä auttamaan minua päällysvaatteitteni etsinnässä. En tällä hetkellä muista, minne ne vein. Kas niin, älkää nyt olko noin hölmistyneen näköisiä, vaan tehkää niinkuin sanoin.
Annikin huomautus oli paikallaan. Molemmat nuorukaiset tuijottivat häneen ällistyneinä.