— Etkö sitten tahdokaan olla mukana saamassa selvyyttä tähän juttuun, Antti? Minulla on ratkaisu kädessäni, kunhan te vain autatte minut lehtori Luoman luo.
— Mutta minua ei haluta olla mukana työntämässä syytä hänen niskoilleen, vastasi Aava. — Hän on vanha mies. Opettajani. Sitäpaitsi parastaikaa sairas.
— Hänen niskoilleen! ihmetteli Annikki. — Kuka tässä on sanonut, että minä syytän häntä päiväkirjan varkaaksi? Ratkaisu on se, jos sen tietää tahdot, ettei mitään varasta ole ollutkaan. Pieni, onneton erehdys vain.
— Eikö varasta? huudahtivat Aava ja Honka yhtaikaa.
— No, siinä tapauksessa en epäröi seurata sinua, taipui Aava. — Mutta vain yhdellä ehdolla. Tavattoman vieraskäyntimme selitykseksi kerrot sinä lehtori Luomalle ja meille — ilman mitään kysymyksiä sinun puoleltasi — miten arvelet jutun tapahtuneen.
— Onpa tuokin ehto, naurahti Annikki. — Sinä kai tahdot kokeilla naisten logiikalla. Oli miten oli, minä suostun.
Auto solui katukäytävän viereen pysähtyen viisikerroksisen kivimuurin eteen. He olivat perillä.
— Kas, Harmonikkahousu on vielä valveilla, sanoi Honka osoittaen valaistuja ikkunoita toisessa kerroksessa. — Taitaa ukko vain skraabata skolesta.
— Ehkä hän on ottanut oppia oppilaistaan, hymähti Annikki.
Ulko-ovi oli auki. Mutta kauan he saivat soittaa lehtori Luoman ovikelloa, ennenkuin vanhuksen verettömät, rasittuneet kasvot näyttäytyivät oviaukossa.