— Katsohan vain. Aava ja Honka. Käykää sisään, käykää sisään pojat, kehoitteli hän. Sitten hän huomasi Annikin. — Oh, teillä on nainenkin mukana. No, neitiseni saa suoda anteeksi huonon järjestyksen talossa. Tietäähän tällaisen vanhanpojan asunnon.
Annikki antoi ystävällisen vanhuksen saada tahtonsa perille ja salli hänen auttaa päällystakin hänen päältään.
— Kas vain, miten herttainen tyttö, sanoi lehtori lopettaen tarkastelunsa. — Hyvä hymy ja kauniit kasvot. Kai Aavan tuleva morsian?
— Valitettavasti ei, kiiruhti Aava selittämään, vaan Linnan.
— Vai Linnan? No, astukaa peremmäs. Vai Linnan? Kas vain sitä poikaa.
Hyvä maku, hyvä maku.
Honka tuijotti ihmeissään opettajaansa. Vai tuollainen se Luoma pohjaltaan on, ajatteli hän. Saaplari, siitä kiusasta siellä koulussa oli nyt lopultakin tuleva loppu. Kiva ukko! Nääs, miten pian hän ja Annikki tulivat tutuiksi. Nyt hän jo otti tyttöä hartioista kuin vanha setä ja kuljetti hänet pakisten työhuoneeseensa.
— Suokaa anteeksi, lehtori, että tulemme näin myöhään häiritsemään teitä, aloitti Aava, kun he sitten kaikki istuivat lehtorin työhuoneessa, keskellä täyteenahdettuja kirjahyllyjä ja lattialla kohoavia kirjapinkkoja.
— Myöhään? ihmetteli vanhus. — Onko nyt myöhä?
— Kello lähenee yhtätoista yöllä.
Yhtätoista! Sanoitko yhtätoista, poikani? Lehtori näytti avuttomalta. Sitten hän kääntyi anteeksipyytävästi hymyillen Annikkiin: — Sellaista se on, kun tällainen iäkäs höperö syventyy vanhoihin kirjoihin. Unohtaa ajan. No, ja mitä varten te sitten olette näin myöhään liikkeellä?