— Ja se toinen tarina? tiedusti Aava jännittyneenä.
— On lehtori Luoman niin sanottu puukkoseikkailu teidän luokallanne, vastasi Annikki. — Tehän tiedätte paremmin kuin minä, miten luokkanne ilkimykset aiheuttivat tuon päiväkirjan tahriutumisen. Kun muut opettajat eivät teillä yleensä yläluokilla enää muistiinpanoja päiväkirjaan tee, kävi lehtori Luoma viime torstai-iltana hakemassa luokkanne päiväkirjan kotiinsa koettaakseen jotenkuten parantaa asiaa. Niin hän sitten huomaamatta alasyrjässä olevaa lehtori Puutisen Olaville antamaa muistutusta repäisi rikkoutuneen lehden kokonaan irti ja…
— Mistä sen päätät? keskeytti Aava terävästi.
— Tästä, vastasi Annikki ojentaen hänelle rehtorinkanslian pöydältä löytämänsä paperilipun.
Aava luki liuskaleen pariin kertaan.
— Mitä tämä todistaa? kysyi hän sitten ihmetellen.
— Tämähän on vain lehtori Luoman ilmoitus rehtorille, ettei hän voi tulla kouluun.
— Mutta paperi! Etkö lainkaan huomaa paperia? huudahti Annikki. — Lehtori Luoma kirjoitti eilen tuon ilmoituksen irtirepäisemänsä päiväkirjan lehden palaselle unohdettuaan jo koko päiväkirjan. Vasta tänä aamuna se sattui hänen käsiinsä, ja silloin lähetti hän siivoojattarensa tai jonkun muun tuomaan sitä paikoilleen voimatta lainkaan aavistaa, millaisen onnettomuuden tuo revitty lehti oli aikaansaava. Tuoja työnsi päiväkirjan sitten lähimpään pulpettiin, ja sattui niin, että se oli Olavin. Kas siinä koko juttu.
Kun Annikki lopetti, oli huoneessa hetken hiljaista. Molemmat nuorukaiset katsoivat jännittyneinä opettajaansa odottaen ratkaisevaa sanaa.
— Kiitos, tyttöseni, sanoi lehtori Luoma ystävällisesti. Hänen äänensä värisi. — Sinun silmäsi ovat sekä hyvät että tarkat. Sinä olet suurenmoisesti ratkaissut sen arvoituksen, jota kutsutte revityn päiväkirjan lehden salaisuudeksi. Olit kylläkin oikeassa sanoessasi, etten minä aavistanut, mitä kaikkea pahaa tulin aiheuttaneeksi. Kauheinta on ajatella, että ellet sinä, tyttöseni, olisi päättäväisesti ryhtynyt selvittämään tätä vyyhtiä, olisi viaton saanut kantaa syyn. Minä olin ainoa, joka tiesin asian todellisen laidan, mutta on enemmän kuin luultavaa, etten milloinkaan olisi kuullut sanaakaan Linnan erottamisesta. Kukaan ei olisi kertonut siitä, ei heillä ole tapana tehdä selkoa minulle sellaisista asioista. Enkä minä olisi osannut kaivata häntä. Olen suorastaan kuohuksissa sen vääryyden takia, jota kunnon Linna on saanut kärsiä minun ajattelemattomuuteni vuoksi. Nyt vasta huomaan; miten vanhaksi olen tullut, vanhaksi ja höperöksi… Ei, älkää sanoko vastaan. Alkaa olla jo aika minun jättää paikkani nuoremmille… Mutta mitä minä tässä turhia jaarittelen? havahtui vanhus nousten pystyyn. — Linnan täytyy viipymättä saada hyvitystä. Onpa hyvä, että minulla on vielä kengät jalassa.