— Ei kai lehtori aio lähteä nyt yönselkään, sairaana? esteli Annikki.
– No, niin vanha en sentään vielä ole, etten kykenisi heti jalkeille korjaamaan erehdyksiäni, kun ne huomaan. Minä tulen sinun kanssasi, tyttöseni, Linnan luo. Pojat voivat mennä koululle kertomaan asiasta rehtorille.
— Eiköhän neiti Salonkin mieli sinne pala? naurahti Aava. — Kerrotaan hänen päättäneen vielä tänä iltana tanssia siellä Olavi Linnan kanssa.
— Soo-o, ihmetteli vanhus. — Tanssikuume, tanssikuume. Joutukaamme nyt sitten.
— Ja nyt minä tanssinkin! huudahti Annikki reippaasti.
Hänen mieleensä muistui eräs Olavin lausuma sana, joka silloin oli herättänyt hänessä ahdistuksen tunteen, mutta houkutteli nyt huulille riemuisan hymyn. Sillä se, se oli nyt ohi.
Tulikoe…
Toverukset seisoivat paikoillaan, kunnes auto oli kadonnut näkyvistä.
— Luokan yhtenäisyys — se on uudelleen solmittu, virkahti Aava puoliääneen. — Ei puuttuisi taas muuta kuin, että tapahtuisi jotakin. Jotakin elämälle sisältöä antavaa. Sanat ja oppisuunnat — ne ovat sittenkin vain sanoja. Toimintaa — ilman sitä me tukehdumme.
— Linna, se saaplari, se on onnenpoika, mutisi Honka tuijottaen kulmaukseen, jonka taa auto oli piirtänyt.