— Mutta ajattele, Jätti-Matti, mitä hän on näinä päivinä myös saanut kestää. Hiis vie, toveri, se ei ole vähän se. Ja millä levollisuudella hän kaiken kantoi. Ilman epäilyä: siinä on mies.
Honka hörötti tyytyväisenä.
— Nääs nyt, sellaisia ne Sarastuksen miehet ovat! Ja sen asian päälle kannattaisi ryyppykin ottaa. Ai niin, saaplari! Eihän se taita enää oikein käytä. Ei sitä aina jaksa muistaa kaikkia näitä uutuuksia.
XII.
Palavissaan syöksyi Olavi Linna ylös koulun portaita, kiskaisi luokkahuoneen oven auki ja huusi innoissaan:
— Toverit…!
Samassa hän vaikeni jääden kuin naulittuna seisomaan ovelle.
Ensimmäisenä hän oli kohdannut lehtori Tuiskun kylmän, ivallisen
katseen. Tämä oli jo ennättänyt luokkaan. Kylläpä olikin pitänyt
Kiirettä — tänä aamuna.
— Noh!
Olavi silmäsi tovereihin. Liikkumattomina, lehtori Tuiskun teräksisen tahdon vangitsemina he istuivat paikoillaan. Mutta — heissä oli jotakin uutta. Ryhti oli suora. Kasvoilla loisti iloinen odotus. Silmissä paloi. He olivat kuin uudestisyntyneitä, kaikki kaksitoista — niinkuin hän itsekin.
— Tämä ei ole sentään vielä mikään sotamiesneuvosto, kajahti lehtori Tuiskun läpitunkeva ääni. — Missä Linna on suvainnut maleksia, niin ettei rukouksiin joutanut?