— Vallankumous tuo mukanaan meille vapauden! huudahti Linna.
Epäilyksen hymy häivähti rehtorin kasvoille.
— Saa nähdä, saa nähdä, puheli hän. — Hirveätä se vain on. Sotamiehet murhaavat upseerejaan, esimiehiään, kansalaisiaan, veljiään.
— Kaikki suuri tässä maailmassa vaatii uhrinsa! kiihkoili Salo.
Rehtori katsoi edessään seisovia poikia. Toinen vaalea, hienopiirteinen — rikkaan lapsi. Toinen tumma, karkeatekoisempi — orpo. Ja kuitenkin: tällä hetkellä he olivat kuin kaksoisveljet. Kasvoilla sama haltioitunut ilme. Silmissä sama villi liekki. Se oli sitä vallankumouskuumetta, jonka hän jo kouluun tullessaan oli nähnyt välähtelevän vastaantulijoiden katseissa. Mitä tämä päivä olikaan tuova mukanaan? ajatteli hän rauhattomin mielin. Entistä raskaampana hän tunsi vastuunalaisuuden painavan hartioitaan. Hänen oli vastattava viidestäsadasta pojastaan.
— Rauhoittukaa nyt vain, toisti hän. — Ettehän te nyt voi mennä ulos. Joku harhakuula voi sattua. Tungos murskata. Ei, ei. En minä saata antaa lupaa. En ainakaan vielä. Menkää nyt vain rauhallisesti luokkaanne.
— Kyllä tuo Kustaa Aadolf syitä löytää! murahti Aarne, kun he palasivat toisten luo.
— No, mitäs se Aava nyt sanoo? ärjyi Honka huitoen hurjasti käsillään. — Kestikö se sinun Kiinan muurisi? Hö-hö. Saaplari! Mäskänä on koko roska! Keisari yli koko ryssäinmaan muisto vain! Nääs nyt! Mitäs sanot?
— Sanon vain, että eläköön vallankumous!
— Entäs, mitä sanoo Montaigne vallankumouksesta? pyrki Terä leikkaamaan.