Eräässä kadunkulmassa he olivat törmätä Paasioon, joka ryntäsi ulos pikku puodista. Kourassaan hän heilutti puolenmetrin pituista punaista silkkinauhan pätkää.
— Hei, kaverit! huusi hän. — Tämä on liivaa, tämä. Saa humalan ilmasta.
Eikä pennin kuvaakaan maksa!
Toverit eivät voineet olla hymähtämättä. Paasio näytti viihtyvän tässä kiväärinpaukkeessa ja verenhajussa kuin kala vedessä.
— Olettekos olleet syrjemmällä, kaverit? Siellä sitä paukkuu! Pyh, nämä täällä keskustassa ovat mammanpoikia! Anna mennä! Meidänkin vihollisia ne ovat! Sortajia! Sitä parempi mitä vähemmän jää! Tekisipä, hiivatti, vallan mieli puristaa yksi noista tavaritseista syleilykseensä ja pussata mätkäistä keskelle turpaa. Tekisi, totta vie, ellei ne olis ryssiä. Ryssä on ryssä — vaikka sen voissa paistaisi. Se haisee. Mutta eihän teilläkään ole päivän merkkiä! Minä olen luffannut jos kuinka monessa putiikissa. Mutta punaista en ole saanut. Slutsåld, sanoo ruottalainen! Punaiset rusetit ja kravatit. Punaiset lettinauhat. Punaiset myssyt. Kaikki lopussa. Sanovat, ettei ole enää punaisia sukkanauhojakaan. Ei edes punaisia alushameita. Olisin jo ottanut vaikka alushameen!
— Entäs punaiset kureliivit, Paukka? naurahti Aava huvitettuna.
— Vaikka, vaikka mitä! pauhasi Paasio. — Mutta sainpa toki lopuksi tuon nauhanpalan. Olen kristillinen kaveri, annan teillekin osanne.
— Punaista nauhaa? hymähti Aava.
— Jaa, jaa, kaveri, ota, kun saat, huusi Paasio! — Pian ei näillä kaduilla hengissä kulje ilman punaista. Juttusivat tuolla, että joku likka oli statsuunalla pelastanut henkirukkansa vain sillä, että muun punaisen puutteessa oli vahvasti punastunut. He-he, hyvä juttu, vai? No, kelpaakos?
— Kiitos, Paukka, sanoi Olavi, tietysti otamme. Se on meillä vapauden merkki, ei veren.
— Veri ja vapaus, ne kuuluvat yhteen, huusi Paasio. — Heipä hei! Luokka kuuluu samlautuvan skoleen kuudelta. Muistakaa tulla!