Aava ja Olavi jatkoivat matkaansa satamaa kohden. Heidän täytyi tehdä suuri kierros. Pääkadut olivat yhä suljettuja. Täällä oli rauhallista. Vain joitakuita siviili-ihmisiä. Silloin tällöin muutamamiehinen patrulli. Kiväärinlaukauksia kuului nyt enää vain harvakseen.
— Annikki, sinä täällä!
— Niin. Onnistuin lopulta pääsemään sieltä. Mutta ah, miten väsynyt olen!
— Sinähän aivan vapiset. Mitä on tapahtunut?
— Linna, lienee parasta, että saatat Annikin kotiin, kuiskasi Aava toverilleen.
Olavi nyökkäsi.
— Hyvästi, Annikki! Terve, Linna! Älä unohda kello kuutta!
Olavi asteli hiljaisena tytön rinnalla. Vallankumoukset, humu kuului yhä etäämpää. Hurraa-huudot kantautuivat korviin enää kaukaisuuteen hukkuvana jyrinänä.
— Olavi, tämä on kauheaa! huudahti Annikki katsahtaen järkytettynä poikaan.
— Oh, se on vapauden koittoa! Vallankumous vaatii uhrinsa. Mutta meille se tuo vapauden!