— Vapauden? toisti Annikki väristen. — Onko tämä vapautta? Voiko tämä milloinkaan vapauteen johtaa? Tämä on hirveää, sydämetöntä teurastusta. Viattomien veren vuodattamista.
Kammo väreili tytön tavallisesti niin kirkkaissa, rohkeissa silmissä.
— Vallankumous pyyhkäisee kuitenkin pois santarmit ja santarmien luolat! huudahti Olavi. — Vallankumous puhdistaa ilman. Tuo ajatus, että saa ilmaista sanottavansa vapaasti, huutaa vaikka kirkon portailta — kahleet ovat poissa, sulut auki! Tuo ajatus huumaa mielen. Vapaus! Ajattele: vapaus meille! Vallankumous, se osoittaa, että sellainenkin, horjumattomaksi mainittu mahti, kuin Venäjän keisarius, voi viikossa murskaksi mennä. Tuo ajatus antaa uskallusta, saa hitaimmankin toimimaan. Vallankumous, se on venäläisille päämäärä. Meille vain välikappale. Se antaa meille vapaat kädet. Vallankumous, kuohuva, kiehuva kaaos — mitä me siitä itsestään? Mutta nostakaamme sen keskeltä vapaa, itsenäinen Suomi! Hetki on tullut! Vapaus sarastaa! Etkö usko, Annikki?
Mutta tyttö tuijotti vain eteensä. Olavi huomasi, että hän tuskin kuunteli.
— Sinulle on tapahtunut jotakin. Kerro se minulle.
Tyttö katsoi häneen suurin, kauhistunein silmin.
— Niin on, jotakin hirveää. Jotakin, joka pakottaa minut näkemään silmissäni vain sen, kuulemaan vain sen, ajattelemaan vain sitä. Verta valuvat kasvot. Sammuneet silmät. Hyvä jumala, miten tuo kuolinkorahdus korviani vihloo!
Olavi tarttui Annikkia käsivarresta.
— Kerrohan nyt, pyysi hän hellästi.
— Seisoin tuolla muutamassa kadunkulmassa, alkoi tyttö värisevin äänin. — Mietin, mitä tietä parhaiten pääsisin kotiin. Vastapäisen talon ovesta astuu nuori luutnantti ulos. Hänen kasvonsa loistavat. Hän iloitsi kai suuren kansansa vapautumisesta, iloitsi uuden ajan koitosta kurjalle maalleen. Punainen nauha rinnassa. Hän oli kai yksi niistä upseereista, jotka tuntevat kuuluvansa yhteen kansanmiesten kanssa. Hänen kasvonsa olivat avoimet, jalot — miehekkäimmät, mitä olen venäläisellä upseerilla nähnyt. Hän suuntaa askeleensa sitä kulmaa kohden, jossa seisoin. Käännyin jatkamaan kulkuani. Kiirehdin askeleitani. Silloin yhtäkkiä — hyvä Jumala — paukahtaa aivan korvani juuressa. Säikähdin niin, että horjahdin seinää vastaan. Silmäsin sivulleni — ah, en unohda sitä näkyä milloinkaan. Siinä virui tuo nuori upseeri jalkojeni juuressa. Kuula oli sattunut päähän. Sammuneet silmät tuijottivat lasimaisina minuun.