Annikki vapisi. Hän ei saattanut jatkaa. Vihdoin viimein hän sai kuiskatuksi:
— Ajattele, Olavi, he ampuivat hänet kuin koiran, vaikka hän tahtoi heille vain hyvää. Ajattele, hänelläkin on äiti, sisaria, jossakin siellä kaukana. Ehkä vaimo, morsian. Ajattele, hänelläkin oli isänmaa, suuri, kärsivä, jota hän tahtoi rehellisesti palvella.
* * * * *
Luokka oli kokoutunut toverikunnan huoneeseen. Ovi oli lukossa. Ikkunat peitetty. Jokaisen rinnasta oli kadonnut punainen nauha. Aamupäivän hurja innostus oli viilentynyt. Vallankumouspäivä oli illassa.
— Toverit, aloitti Olavi, kulunut päivä on vaiherikkain, mitä olemme eläneet. Käykäämme yhdessä tämänpäiväiset kokemuksemme läpi.
— Hyvä.
Paasio oli heti valmis.
— Minun ja ton Jätti-Matin tossa yhteenveto päivän tapahtumista ei ole pituudella pilattu, sanoi hän. Sitten hän hypähti pöydälle ja karjui tehden käsillään suuria eleitä: — Tavaaritshi, soldaatti, matrooshi — rasboiniki!
Pojat tervehtivät käännettä naurulla.
— Todellakin, Paukka. Toverit ryövärit, ei toverit työmiehet! hyväksyi
Aava. — Sinun edistyksesi ilahduttaa minua. Vilpittömästi ilahduttaa.