— Me, Saarelainen, Ojanen ja minä olemme siinä erikoisasemassa, aloitti Aarne Salo, että meillä on tänäpäivänä ollut kunnia olla paljon tekemisissä arvoisan rehtorimme kanssa. Risteillessämme siellä tungoksessa sattui vastaan pari vierasta koulupoikaa. »Hoi, lyseolaiset, eikös lyseo vapautta juhlikaan, kun ei ole lippua katolla?» ivaili toinen. Ja toinen uskoi: »Meidän koulullamme otettiin keisarinkuva alas. Joko teillä?» Käänsimme heille selkämme, mutta mieltä viilsi. Lippu ja kuva. Kuva ja lippu. Kolmelta suuntasimme askeleet koulua kohden lujasti päättäneinä toimittaa siellä vielä tarpeellisen vallankumouksellisen puhdistuksen. Ylioppilaskirjoitusten aika oli ohi (mahtoi niillä abiturienteilla olla nautinto kirjoittaa saksaa konekiväärin laulaessa ulkona). Menimme rehtorin luo. Tiedättekö mitä? Hän seisoi kansliansa ovella tarkastellen vahtimestarin kanssa lattialle levitettyä vanhaa, haalistunutta, monen tuulen pieksämää ryssän lippua. »Liputustako?» virkahti hän vastaukseksi ensi sanoihimme. »Olen huomannut, että ne liputtavat. Järjestelemme juuri sitä.» »Tuolla vanhalla kirotulla ryssänlipullako?» huudahdin minä. Rehtori hieroskeli miettiväisenä sormiaan vastakkain. »Tjaa, muuta ei ole. Jospa ratkoisimme vain tuon punaisen pois.» Sielumme silmillä olimme jo näkevinämme tuon pitkän suikaleen leijumassa komean koulumme katolla, yläosa mustanharmaa, alaosa savustettua sinistä riepua. Niin se neuvottelu sitten lopuksi loppui, että vaksi sai viedä muijalleen lahjaksi lattiarasukäärön. Liputus jäi.
— Entäs keisarin kuva? uteli Heinämaa.
— Kovasti rehtori epäili, kertoi Aarne. — »Ei sitä vielä tiedä, miten käy», vastusti hän ja vatkutti koulun ikävyyksiltä suojelemisesta. Mutta neljään pekkaan me sitä lopuksi marssimme juhlasaliin, ja Saarelainen vapautti kädenkäänteessä Niku-pojan jatkamasta vaivalloista valvontaansa meidän, hänen entisten kaikkea muuta kuin kunnioittavien alamaistensa ylitse. Hän aikoi lyödä kuvan pirstaleiksi. Mutta rehtori esti. »Vinnille se kuuluu. Ei tiedä, vaikka vielä kerran pitäisi ripustaa se takaisin.» »Ei koskaan, herra rehtori!» huusimme me yhteen ääneen. Rehtori hymähti. »Toivotaan», virkahti hän. »Mutta puitteita ja lasia voidaan kuitenkin käyttää.»
— Hän on mainio, tuo Kustaa Aadolfimme! nauroivat pojat.
— Viisas ja varovainen, lisäsi Aava hymähtäen.
— Meitä oli Mustala, Terä ja minä yhdessä, virkkoi Laurila. — Mitään erikoista meillä tuskin on kerrottavana, jos te kaikki satuitte Rautatientorin kuulasateeseen.
— Ei olla oltu. Oliko se jotakin erikoista?
— Hieman, myönsi Laurila. — Tori oli mustanaan sotilaita. Joukko joukon jälkeen niitä yhä saapui soittokuntineen. Puheita pidettiin autoista. Jotakin kuvaa kuljettivat ympäriinsä. Sille hurrasivat. Sanoivat sen olevan Nikolai Nikolajevitshin — heidän tsaariehdokkaansa. Toiset juttusivat odotettavan jotakin suurta vallankumousherraa Pietarista. Siinä vain sitä seisottiin. Katuvieret täyttyivät siviiliväestä, joka puoleksi ihaillen, puoleksi pelokkaana tarkasteli herroja matruuseja ja sotilaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä on kuva aivan toinen. Konekiväärit ovat jostakin räjähtäneet soimaan torille. Yhtäkkiä, odottamatta. Tori tyhjenee muutamassa hetkessä. Sotilaat syöksyvät pakokauhun vallassa taloja kohden, tempaavat siviiliväestön mukaansa ja juoksevat henkensä edestä porttikäytäviin, rappusiin, kuulien rapistessa seinämiin, lyövät ovet auki ja ryntäävät huoneistoihin, Jokainen siinä juoksi. Oli pakko juosta. Teräkin pyöri kuin vinhasti lyöty biljardipallo. Töintuskin Mustala ja minä perässä pysyimme. »Vastavallankumoukselliset ampuvat! Upseerit ampuvat! Provokaattorit ampuvat!» Veljellisessä sovussa harmaatakkien kanssa hetkinen piileiltiin. Sitten alkoivat sotilaat järjestää vastarintaa. Kiväärit paukkuivat. Joukot keräytyivät jälleen torille. Me mukana. Terä valitti hukanneensa siinä pakokauhussa kalossinsa. Yritettiin etsiä. Mutta jo ensi silmäys torille vakuutti meidät siitä, että oli turhaa hakea. Siellä oli sikinsokin kalosseja, hattuja, muhveja — ei sieltä omaansa olisi löytänyt. Ja sotilaat viittoilivat: »Pois, pois!» Sinne se kalossi sitten jäi. »Onneksi oli se toki vasen, se, josta pohja oli puhki», lohduttautui Toivottomantylsä.
— Ei niinkään tylsästi, hymähti Aava. — Sinusta, Terä, voisi lopulta tulla oikea stoalainen.
— Minulla ei ole paljon lisättävää, virkahti Rimpi raskaasti. — Heinämaan kanssa olemme vain nähneet ruumiita. Kuorma-autoilla ne niitä kuljettivat. Piikkiniekat matruusit kuolemanvartioina. Upseereja. Siinä oli vanhoja ja nuoria, korkea- ja alempiarvoisia. Katujen varsilta kuuluivat keränneen. Vanhan seurahuoneen kellariin veivät. Kahteensataan sanoivat niitä siellä jo loikovan. Syyllisiä ja syyttömiä.