Mutta Aarne pudisti päätään.
— Ei, sitä niinä en tee, selitti hän. — Minun aikomukseni oli pysyä erossa koko tästä taistelusta Puutiaista vastaan. Mutta kun hän nyt on muuttunut ahdistetusta ahdistamaksi (meidän asemamme ei tosiaan ole tällä hetkellä kehuttava), niin arvelen, että meidän kaikkien on pinnistettävä viimeisetkin voimamme taistelun voittamiseksi.
— Hyvä!
— Se aate, jonka äsken sain, on mieletön, melkein mahdoton toteuttaa, jatkoi Aarne. — Siksi en kerrokaan sitä. En voi taata sen onnistumista. Mutta hyvässä lykyssä se tekee Puutiaisen kaikki nolaamisaikeet tyhjiksi. Ja pallikokeet menevät saman tien.
— Emmekö mene niihin lainkaan? tiedusteli Ojanen, joka tällä kertaa oli täysin yksimielinen toisten kanssa, että tästä häpeästä oli päästävä. Lähinnä se kylläkin johtui pelosta, että tuollainen kyykkiminen ja kiipeily tärvelisi kokonaan housunlahkeiden prässin.
— Tietysti menemme, vastasi Aarne. Kun poikien naamat venähtivät, lisäsi hän: — Mutta valmistautua noihin kokeisiin — sitä en minä ainakaan viitsi. Lukekoon ken tahtoo!
— Ei kukaan! Ei kukaan!
— Kuten sanottu, lopetti Aarne, on onnistumiseni epävarma. Mutta kannan yksin myös vastuun. Jos sitäpaitsi jokin keksii toisen keinon, niin sitä parempi. Pääasia, että menemme kokeisiin.
— No, saaplari, mennään vain, yhtyi Honka. — Mutta koska sinne tulee katselijoitakin, niin mennään sitten oikein univormussa.
Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun.