Pojat nyökkäsivät ja istuutuivat paikoilleen. Kiihtyneet mielet rauhoittuivat vähitellen. Vain silloin tällöin levisi jonkun kasvoille myhäily, jonka muisto äskeisestä houkutteli esille.
Olavi Linna istui paikoillaan tarkaten sivullaan istuvaa Aarne Saloa, päivän sankaria. Tämä oli painanut nyrkit ohimoilleen ja tuijotti eteensä. Millainen poika! Olavi tunsi luokan Jokamies-ihailun tarttuvan itseensä. Siinä oli poika, jonka pelkästä toveruudesta kannatti ylpeillä! Hän, tulokas, oli yhtä vakuutettu kuin kaikki toverinsakin heidän taistelunsa oikeutuksesta. Olihan noiden »pallikokeiden» tarkoitus ilmeisesti ollut heidän nöyryyttämisensä. Ja nöyrtyä — jo sitä ajatusta vastaan nousi hänen sydämensä kapinaan. Kaikkea muuta ehkä, mutta ei nöyrtyä!
Siksi oli hänestä Aarne Salo päivän sankari.
Kului runsas puolituntinen — pitkä kuin iäisyys — ennenkuin ovi aukeni.
Tulijoita oli neljä: rehtori Kuusinen sekä lehtorit Järvi, Kari ja
Puutinen.
Rehtorin ilme oli harvinaisen vakava, melkein ankara, kun hän aloitti:
— Varoituksestani huolimatta olette te siis antautuneet vallattomuuksiin. Se surettaa minua.
Pojat istuivat jäykkinä. Eiväthän he olleet tahtoneet pahoittaa hyvän rehtorinsa mieltä. Mutta eikö rehtorikin puolestaan olisi voinut ymmärtää, että kaikki oli tähdätty Puutiaista vastaan ja oli vain hänen sekä luokan välistä yksityistä kamppailua?
— Pankaa ne lakit päähänne, käski rehtori.
Pojat tottelivat. Ja siinä he sitten istuivat, nuo »maailmanparantajat», kaikessa väriloistossaan. Rehtori katsoi heitä, toista toisensa jälkeen.
— Luuletteko te näyttävänne nyt miehekkäiltä? tiedusti hän. Sitten hän lisäsi hermostuneesti: — Narrin puku tuo on. Sopisi kenties sirkukseen, mutta ei kouluun. Ei tällä asteella saisi enää tapahtua tällaista.