— Ajattelehan hiukan tarkemmin, kehoitti rehtori. — Lehtori Puutinen tarkasti luonnontieteellisessä salissa koepinkan kolmen tienoissa. Hän toi sen neljännestä yli kolmen sinun käsiisi ja on vakuutettu, ettei sillä välin kukaan ole voinut pujahtaa hänen ohitseen luonnontieteelliseen saliin, jossa pinkka oli. Mutta kun sinä jaoit tovereillesi koelaatat, olivat ne vääriä. Miten sinä selität sen?
— Minä en tiedä, miten se on mahdollista, vastasi Kataja kalmankalpeana. — Minä jaoin sen pinkan, jonka lehtori Puutinen minulle antoi. Valehteleminen ei ole minun vakaumukseni mukaista. Mutta ellei minua uskota, niin…
— No, no, rauhoitti rehtori, en minä tahdo epäillä sinun sanojasi.
Minähän vain kysyn. Lehtori Puutinenkin on sitä mieltä, ettet sinä ole
syyllinen. Hän sanoo seuranneensa sinua tarkoin, kun jaoit laatat.
Mutta silloin on sen täytynyt olla joku tovereistasi.
Kataja pudisti innokkaasti päätään.
— Ei, sanoi hän. — Me voimme näyttää toteen, että olimme kaikki yhdessä kello kahdesta alkaen. Kymmentä yli kolmen olimme koko luokka pihamaalla, sen voi koko koulu todistaa, ja neljännestä yli olimme luonnontieteellisen osaston käytävässä eikä ainoakaan meistä senjälkeen poistunut lehtori Puutisen näkyvistä, ennenkuin hän itse käski meidän tulla tänne.
— Mutta, väitti rehtori, kun luonnontieteelliseen saliin ei ole tunkeuduttu myöskään ikkunoista, niin miten on tämä vaihto ollut mahdollinen?
Katajan ainoa vastaus oli pään pudistus. Mistäpä hän tiesi?
Rehtori ryhtyi neuvottelemaan toisten opettajien kanssa.
Sitten hän jälleen kääntyi luokkaan sanoen:
— Katsoen siihen vallattomuuteen, johon luokka on tehnyt itsensä syypääksi, saa jokainen teistä tunnin jälki-istuntoa. Tämä on vain varoitus, joka toivottavasti saa teidät ymmärtämään asemaanne oikeammin. Saatte mennä.