— Niin, ajattelehan, sanoi hän. — Siellä oli joukossa sellaisiakin kuvia, jotka saivat rehtorin rypistämään paheksuvasti otsaansa. Puutinen yritti kyllä selittää, ettei noita kohtauksia milloinkaan ollut tapahtunut ja että kuvat olivat vain taitavia kopiopetoksia. Mutta ei ollut vaikea nähdä, ettei rehtori tullut vakuutetuksi. Mitä itse kujeeseen tulee, olivat seitsemäsluokkalaiset tietysti sen takana, vaikka heidän onkin onnistunut lakaista jälkensä näkymättömiin. Uskalias temppu se oli. Mutta — näin meidän kesken sanottuna — ei lainkaan hullumpi karrikatyyri noista järjettömistä paloiteltujen kuvien tuntemiskokeista. Ja kun vain ajattelen, että Puutinen itse juhlallisin ilmein toi juuri tuon kuvakokoelman poikien tutkittavaksi, en voi olla nauramatta.
Lehtori Karikin hymähti. Hetken aikaa ääneti käveltyään virkahti hän:
— Niin, nokkelia poikia, nuo seitsemäsluokkalaiset, kieltämättä. Mutta ajattelehan, mitä he saisivatkaan aikaan, jos he käyttäisivät johonkin vakavaan tuon nokkeluuden ja innon, jonka he nyt tuhlaavat vallattomuuksiin.
Luokka oli kokoutunut Aavan huoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua. Mutta se ei suinkaan häirinnyt suurenmoista mielialaa. Pöydällä oli sitäpaitsi joukko pulloja ja laseja, joiden avulla sopi koroittaa tunnelmaa, jos se pyrki alenemaan.
Päivän tapahtumat oli käyty yksityiskohtaisesti lävitse. Kuvia myöten.
Hurrattu voiton kunniaksi. Hurrattu Aarnelle, voittajalle. Hurrattu
Aavalle, puhujalle.
Kun tunnelma oli saavuttanut huippukohtansa, latasi Laurila toisten seuratessa esimerkkiä piippunsa ja sanoi sitten:
— No, Aarne, salat julki!
Puhuteltu nyökkäsi myöntäen, mutta epäröi kuitenkin vielä, ennenkuin alkoi:
— Oikeastaan minua kaduttaa, että olin niin perusteellinen. Vähemmänkin järeä tykistö olisi riittänyt. Nyt tuli lehtori-parkaa kolhittua vähän liiemmältikin.
— Ei me olla sinun rippi-isiäsi, ärähti Paasio. — Niin että älä näyttele katumusta. Hyvin se oli tehty. Juuri tarpeeksi, mutta ei liikaakaan. Anna tulla!