Mutta pojat olivat toista mieltä.
— Huomautuksesi oli aivan oikea, Yrjänä, virkkoi Aarne. — Antakaa minun hoitaa koko juttu, niin selviämme tuosta paperista käden käänteessä.
Sen lähemmin selittämättä aiettaan jätti hän huoneen. Kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän palasi.
— Ikkunaan, pojat! komensi hän lyhyesti, ja pian olivat kaikki keräytyneet ikkunoiden ääreen.
Katu oli autio. Vain harvoista taloista näkyi valoa. Sitten ilmestyi näkyville hento tytön hahmo, joka nopein askelin liukui pitkin talojen vierustaa kadun toisella puolella. Lehtori Puutisen talon luo tultuaan varjo kiskaisi nopealla liikkeellä oveen kiinnitetyn paperiarkin irti. Kun olento samassa katosi valopiiristä alas katua kiitäen, riippui alaskiskaistun sijalla toinen paperi.
Pojat silmäsivät Aarneen kysyvästi.
— Se oli Emmi, selitti tämä. — Ja nyt seisoo tuolla ovella: »Huom! Arv. rouva, huom! Raskasunisia! Soittakaa pitkään!»
— Hyvä! Näppärästi tehty! kiitti Laurila.
— Mutta myös viime tingassa, lisäsi Paasio. — Numero kolme saapuu!
Kulmauksen ympäri oli pyörtänyt vinhaa vauhtia paksu naisihminen suuri nahkalaukku kädessä. Topakkana hän pysähtyi lehtori Puutisen ovelle, luki huomautuksen ja alkoi soittaa, pitkään ja hartiavoimin. Ovi ei tuntunut lainkaan aikovan aueta. Mutta eukkokaan ei hellittänyt. Hän luki vielä pariin kertaan kehoituksen ovelta, jatkoi sitten taas hellittämättä kilistystä ja takoi välillä nyrkeillään ovea.