Vihdoin ilmestyi lehtori Puutisen pää esille eräästä ikkunasta.
— Mikä vietävän otus te olette? pauhasi hän.
— Hävetkää herra! oli tiukka vastaus. — Minä olen nähnyt paljon maailmaa ja monenlaisten ihmisten kanssa joutunut tekemisiin. Mutta kukaan ei ole vielä puhutellut minua tuolla äänellä, kun olen hyväntahtoisesti vaivautunut heidän luokseen.
— Huh, huh, sitä ryöppyä, torjui lehtori. — Kylläpäs te osaatte paapattaa. Hyväntahtoisesti vaivautunut? Sen hyväntahtoisen vaivan olisitte tosiaan voinut tällä kertaa itseltänne säästää. Mitä te haette täältä?
— Haen? puuskutti eukko. — Minuahan on pikemmin haettu tänne. Mutta jos minä jotakuta tästä talosta haen, ette se ole te. Sen verran saatan sanoa teille. Ja nyt, laittautukaa pian avaamaan! Minulla ei ole aikaa eikä halua seisoa tuntikausia ulkona tähän aikaan. Minä olen se kutsumanne kätilö.
— Häh? ällistyi lehtori. — Pitihän minun se jo arvata suunsoitostanne, senkin kahvimylly. Laittakaa luunne täältä, en minä tarvitse teitä!
— Ette kai! pauhasi eukko. — Tuollaisen takia minä en olisi viitsinytkään vuodettani jättää. Mutta joutuin nyt avaamaan!
Lehtori Puutinen veti ikkunan kiinni arvellen kai tarpeettomaksi jatkaa keskustelua. Mutta eukko ei hellittänyt. Kello kilisi kuin vimmattu, kimeästi, lakkaamatta.
Sellaista hyökkäystä oli talon mahdotonta kestää ajanmittaan. Ja niin lennähti ulko-ovi vihdoin auki, ja lehtori Puutinen seisoi eukon edessä raivosta pakahtumaisillaan.
— Etkö sinä, senkin akka, osaa lukea, mitä ovella seisoo? karjui hän. — Tänne ei ole kutsuttu ketään! Ei suutaria, ei räätäliä, ei palosotilasta, ei posetiivaria, ei nuorallatanssijaa eikä muita kulkureita! Kaikkein vähimmän tuollaisia noita-akkoja!