— Suu poikki! kivahti eukko. — Akka, sanoitte? Minä en ole mikään akka. Minä olen kunniallinen rouva! Ja lukea, sanoitte? Lukenut minä juuri olen, tietäkää se! Mutta osaatteko te itse lukea omia harakanvarpaitanne? Vai oletteko yhtä huono näkemään kuin kuulemaankin?
Ja puhuessaan eukko takoi nyrkein ovella olevaa ilmoitusta. Lehtori Puutinen silmäsi siihen epäilevänä. Mitä hullua? Paperi, jota hän oli vartioinut kuin aarretta, oli sittenkin vaihdettu. Mikä röyhkeys!
Hän kääntyi eukkoon, ja hänen äänensä pyrki olemaan ystävällinen, kun hän muutamin sanoin koetti selittää, että oli tapahtunut erehdys.
— Jaa, se ei kuulu minuun, torjui nainen antamatta perään. — Minut on kutsuttu tänne enkä minä lähde pois. En, ellette te ainakin maksa minulle korvausta vaivoistani ja niistä haukkumasanoista, joita olen teiltä saanut kuulla! Sen saa herra uskoa!
Lehtori Puutinen mittasi eukkoa kiireestä kantapäähän. Hän kai arvosteli, voisiko tästä päästä eroon jollakin muulla tavalla. Hänen mietiskelynsä lienevät päättyneet kielteiseen tulokseen, koskapa hän veti vastahakoisesti lompakon taskustaan ja ojensi eukolle setelin.
— Tuo se oli Puutiaiselta suuri uhraus, huomautti Heinämaa vahingoniloisesti. — Kai hän taipuisi melkein mihin hyvänsä ennemmin kuin rahamassinsa aukaisemiseen. Pelkästä saituudestahan hän pitää perhettäänkin maalla vaimonsa vanhempien kodissa. Tietäähän sen: elämä näin kaupunkipaikassa maksaa!
Hetkisen oli hiljaista lehtori Puutisen talon edustalla. Mutta sitten lehtori tuli erään vanhanpuoleisen, unisen miehen kanssa katukäytävälle.
— Siis ei ketään, ymmärrättekö? sanoi lehtori. — Voitte istua tuolla porraskivellä, kunnes näemme, jatkuuko tätä kirottua peliä vielä kauankin.
Kun kaikki sitten oli jälleen hiljaista kadulla eikä näkyvissä ollut enää muita kuin yksinäinen, nuokkuva vartija, vetäytyivät pojat ikkunoiden luota.
— Näytös on lopussa, ilmoitti Laurila.