— Ja miksi?
— Hän vihaa teitä, herra Salo. Luulen, luulen, että se on minun tähteni. Ja hän on niin raaka ja voimakas, ja hänellä on niin paljon tovereita.
— Ole rauhassa, Emmi. Mutta jos se rauhoittaa mieltäsi, voin luvata, etten hänen seuraansa erikoisesti hae. Ja nyt — kiitos kaikesta ja hyvää yötä!
VI.
Tulet oli sytytetty luistinradalla. Toisesta päästä rataa kaikui torvisoittoa ja soittolavan edessä tanssivien hälyä. Mutta pieneen lämmittelytupaan keräytyneet lyseolaiset tuskin kuulivat sitä. Alakuloisina he vain tuijottivat lattiaan.
— Olipa se isku! murahti Honka.
— Ja aivan odottamattomalta taholta, lisäsi Laurila.
Sitä myrskyä, jota pojat olivat odottaneet jo sinä päivänä lehtori Puutisen puolelta puhkeavaksi, ei ollut kuulunut. Sillä taholla oli ollut hiljaista, suorastaan pahaaennustavan hiljaista. Mutta nyt illalla oli tullut isku kuin salama kirkkaalta taivaalta: koulun jääpallojoukkue oli kärsinyt tappion.
Lyseo oli monena vuotena peräkkäin selvinnyt kaupungin koulujenvälisistä jääpallokilpailuista voittajana, niin että sen joukkuetta oli jo totuttu pitämään voittamattomana. Voitonvarmoina olivat pojat tänäänkin saapuneet tämän talven ensimmäiseen otteluun, vaikkakin vastassa oli ruotsalainen yhteiskoulu, lyseon vaarallisin kilpailija. Mutta tappio, joskin niukka yhden maalin tappio, oli ollut illan tulos. Paha merkki se oli, tämä häviö. Isku koko koululle.
Seitsemäsluokkalaisista kuuluivat jääpallojoukkueeseen Salo, Paasio, Laurila ja Kataja, mutta muutkin – Linnaa lukuunottamatta — olivat tulleet seuraamaan kilpailun kulkua. Ja ottelun jälkeen piti seitsemäs luokka täällä nyt alakuloista istuntoaan.