Kesti melkoisen kauan, ennenkuin Aarne palasi. Hän oli kiihtynyt.
— Nyt on piru merrassa, pojat! huudahti hän. — Puutiainen on päässyt jäljillemme!
— Puhu!
— Emmi tuli kertomaan sitä. Muuan miehenretkale oli nähnyt hänen vaihtavan nuo paperit ovella, sen kuulin jo eilen. Mutta tänään se on sitten mennyt ilmoittamaan Puutiaiselle, että jos tämä halusi lähempiä tietoja eilisistä tapahtumista, sopi kysyä läheisen kahvilan tarjoilijattarelta. Sitä ei tietysti tarvinnut sanoa Puutiaiselle kahdesti. Jo väliajalla hän oli toimeenpanemassa tutkintoa. Hän tiedusteli heti Emmiltä, mikä oli sen lyseolaisen nimi, joka oli lahjonut hänet suorittamaan tuota ilkityötä. Tyttö väitti, ettei hän tiennyt. Eikä Puutiainen ollut saanut hänestä irti muuta kuin muutamia ylimalkaisia, summanmutikassa annettuja tietoja tuosta »lahjojasta». Kumma kyllä oli Puutiainen niihin tyytynytkin ja jättänyt tytön rauhaan varoittaen häntä toistamiseen antautumasta »noiden vietävien seitsemäsluokkalaisten» välikappaleeksi.
Kun Aarne lopetti, olivat pojat hetken vaiti. Tilanne oli tosiaan arveluttava..
— No, ei muuta: huomenna myrsky on edessä, huomautti Aava hymähtäen. —
Mutta eiköhän tänään vielä voi rauhallisin mielin painua kotiin?
Pojat lähtivät yhdessä joukossa luistinradalta. Jutellen he nousivat rinnettä läheiseen puistoon, jonka lävitse tie kaupunkiin kulki. Heitä askarrutti kysymys, keneen heistä lehtori Puutisen epäluulo oli mahtanut suuntautua.
Aarne ja Terä astelivat muista hieman edellä. Päästyään juuri ensimmäisten puiden ohitse kuuli Aarne vasemmalta, jossa mäen rinteellä oli joukko veneitä talviteloillaan, naisen kirkaisun.
— Jätti-Matti, seuraa minua! huusi hän syöksyen siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut.
Sivuutettuaan muutamia kumollaan olevia veneitä, kuuli hän karkean miehenäänen karjuvan: