— Sinä skvalrasit, senkin letukka! Tunnustatkos?
Vaikerointi oli ainoa vastaus.
Samassa Aarne ehätti paikalle. Hän näki ison miehen Emmin kimpussa. Se oli painanut tytön polville maahan ja koetti pakottaa hänet tunnustamaan vääntämällä hänen rannettaan. Notkeana syöksyi Aarne ahdistajan niskaan ja pakotti sen hellittämään otteensa tytöstä. Hän ehti antaa miehelle pari lujaa nyrkiniskua kasvoihin, mutta sitten hän joutui alle. Miehen polvet painoivat hänen rintaansa kuin kallionlohkareet. Suuri nyrkki kohosi jo lyöntiin. Seuraavassa hetkessä se olisi sattunut häntä keskelle kasvoja. Mutta samassa heittäytyi Hongan valtava ruho miehen päälle.
Siitä syntyi tasaväkisempi ottelu. Hongan nyrkit putoilivat kuitenkin tiuhemmin ja raskaampina. Kamppailua ei kestänyt kauan. Mies lähti nilkuttaen juoksemaan tappelupaikalta, eikä nuorukainen katsonut maksavan vaivaa ryhtyä ajamaan roikaletta takaa. Olihan se jo kutakuinkin peitottu.
Hetken kuluttua Aarne ja Honka olivat takaisin tiellä, toverien luona.
Emmikin oli siellä.
— Me emme viitsineet tulla joukolla, koska Jätti-Matti oli jo siellä, naureskeli Laurila. — Vaikka kyllä sormenpäätä kutkutti.
Tyttö lähestyi huolestuneena Aarnea. Kun hän oli varmistunut siitä, ettei poika ollut saanut pahempia vammoja, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Se oli Sulo, virkkoi hän selitykseksi.
— Sulopa tosiaan, murahti Honka.
Ymmärtämättä oikein, mille pojat nauroivat, jatkoi tyttö: