— Niin, se on totta, myönsi Aarne hitaasti. Tilanne oli pulmallinen. Mutta pitkään harkintaan ei ollut aikaa. Hetkisen mietittyään määräsi hän: — Saattakaa hänet meille, pojat, ja selittäkää Annikille asia. Hän kyllä pitää huolen tytöstä, kunnes minä ehdin kotiin.
Molemmat pyydetyt olivat heti valmiit. Ojanen vain korjaili ensin kravattiaan ja tarkasti, että pukunsa oli kunnossa. Hän oli hiljaisessa mielessään kiitollinen Aarnelle tästä ehdotuksesta, koska se vapautti hänet kiusallisesta tilanteesta. Antaa selkään sakilaisille — sitä vastaan hänellä ei kyllä ollut mitään. Mutta, niin siinä oli eräs suuri Mutta — mahdollisuus saada pukunsa epäkuntoon. Teräkin oli hyvillään. Tappelu oli hänen mukavuuttarakastavalle luonteelleen kauhistus, koska se vaati ponnistusta ja liikuntoa — ja hän inhosi kaikkea muuta liikuntoa paitsi tyttökoululaisten perässä juoksua.
— Parasta on, että me, joilla ei ole mitään kättä pitempää, etsimme vahvat kepit, sanoi Mustala, kun Ojanen ja Terä olivat lähteneet tytön kanssa. — Salolaisilla on tietysti nyrkkirautansa ja puukkonsa.
Neuvoa pidettiin hyvänä, ja matkaa läpi pimeän puiston jatkettiin vasta, kun aseistusta oli täydennetty tukevilla sauvoilla. Edettiin yhtenä rykelmänä, Honka kärjessä, Paasio ja Laurila kumpikin sivustallaan. Sanaakaan ei vaihdettu. Kädet vain puristivat lujasti sauvojen varsia. Silmät tähystivät tiukasti eteenpäin.
Kauan he saivat edetä ketään kohtaamatta. Pettymyksen tuntein pojat sivuuttivat puun toisensa jälkeen. Salolaisista ei näkynyt jälkeäkään. He eivät varmaan olleet ehtineet vielä kokoutua.
Mutta juuri kun pojat olivat menettämäisillään viimeisen toivonsa tappeluun pääsemisestä, kuiskasi tarkkasilmäinen Mustala:
— Tuolla mäenrinteessä, oikealla tiestä.
Tosiaan. Nyt erottivat toisetkin puiden välissä lunta vastaan erottuvia varjoja.
Samassa kuului hiljainen vihellys, ja varjot, parikymmentä luvultaan, syöksähtivät lyseolaisia kohden. Pojat pysähtyivät. Heidän sauvansa iskivät säälittä ja hurjasti hyökkääjiä. Niiden oli pakko peräytyä. Pariin kertaan sakilaiset uudistivat ryntäyksensä. Sisukkaina ja tottumattomina tappioon he kävivät kimppuun. Mutta lyseolaisten kepiniskuja vastaan heidän nyrkkirautansa ja puukkonsa eivät voineet paljon. Etenkään, kun tuo luja rykelmä ei hajautunut sen vertaa, että olisi päässyt sivulta tai seläntakaa iskemään. Hongan, Laurilan ja Paasion sauvat heiluivat hurjimmin, mutta muutkaan eivät antaneet käsivarsiensa levätä. Moni hyökkääjistä sai luopua kamppailusta käteen tai jalkaan tai suoraan päähän osuneen iskun ruhjomana. Kolme kertaa sakilaiset yrittivät, ja kolmasti heidät ajettiin takaisin. Sitten he yhtäkkiä katosivat näkyvistä ja kuuluvista.
Lyseolaiset arvelivat heidän saaneen jo kyllikseen, ja huolimatta Katajan varoitteluista, ettei pitänyt hajautua, he lähtivät huolettomina ja voitonriemuisina jatkamaan matkaansa. Kukaan heistä ei ollut saanut naarmuakaan.