Aarnen sydän takoi rauhattomasti, kun hän astui isänsä työhuoneeseen.
Hän ei oikein tiennyt, mistä alkaa ja niitä sanoa.
Pankinjohtaja Salo oli komea, tumma mies, siinä puolivälissä viidettäkymmentä. Kun poika astui sisään, laski hän kynän kädestään ja työnsi paperit syrjään.
— Huomaan, että sinulla on jotakin sydämelläsi, sanoi hän viitaten poikaansa istumaan lähelleen. — Anna tulla. Minulla on kyllä vain neljännestunti aikaa ennen erästä kokousta, joten minun valitettavasti täytyy pyytää sinua olemaan lyhytsanainen.
Aarne kertoi illan tapahtumat, ehkä hieman eri valaistuksessa kuin jos kuulijana olisi ollut joku ikätoveri. Tässä selostuksessa oli sattumalla ja välttämättömyydellä suurempi osuus kuin ritariudella ja uljuudella. Isä kuunteli kertaakaan keskeyttämättä ja häiritsemättä ainoallakaan kysymyksellä. Katsellessaan pojan vaaleita, sopusuhtaisia kasvoja, joilla ilme vaihteli alinomaa, välähti hänen mielessään: ilmetty äitinsä — ulkokuorelta. Kun poika sitten lopetti, kysäisi hän:
— No, ja minun osuuteni?
Aarne tuijotti itsepintaisesti lattiamattoon. Oli niin vaikeaa saada sanottavaansa sanotuksi.
— Arvelin, että… niin, että sinä voisit hankkia tytölle jonkin paikan. Vaikkapa väliaikaisenkin, lausui hän viimein epävarmalla äänellä. — Niin, ymmärräthän, ettei hän voi palata tuon miehen lähettyville.
Pankinjohtajan kasvoille oli levinnyt hämmästynyt ilme.
— Ohoo, pääsi häneltä. Sitten hän hymähti: — Onhan se ymmärrettävää, ettei hän voi palata — sanokaamme nyt vaikka niinkin. No, ja mitä tuo ihminen osaa?
Aarnea suututti, että isä näytti ottavan asian varsin kevyeltä kannalta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vastasi sävyisästi: