— En voi enkä oikeastaan tahdokaan, vastasi hän.
— Luulen, että sinulle on terveellistä tällä kertaa selvittää yksin vyyhtisi. Tiedän mielesi nyt olevan katkeran. Mutta ajattelehan vain tarkkaan. Eiköhän sinun sittenkin täydy tunnustaa, että äitisi ja minä olemme sentään suhteellisen hyvin sietäneet moninaisia päähänpistojasi ja melkein aina taipuneet oikkuihisi. Se ei ole aina niinkään helppoa, meidän iällämme. Ja rajansa sillä pitää olla, silläkin. Tuon linjatarjoilijattaren löytö, se on jo niitä, joista minä pyydän saada olla erossa, ja siihen saat tyytyä. Äidillesi, pelkään, on sinun parasta olla puhumatta koko asiasta, tiedäthän hänen olevan yhden asian suhteen peräti aran, ja se on hänen ainoan poikansa naisseuran valinta. Hyvää yötä, poikaseni.
Alakuloisena Aarne palasi huoneeseensa. Annikki huomasi heti, miten isän luona oli käynyt. Hänen tuli surku veljeään nähdessään, miten neuvoton tämä oli.
— Koetetaan keksiä jotakin, sanoi hän. — Täytyyhän jokin keino olla löydettävissä.
Aarne ei viitsinyt vastatakaan. Kun isä ei ollut tahtonut neuvoa häntä eikä hän itse nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pälkähästä, niin mistäpä Annikki sitten tuon neuvon ottaisi? Hän meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan haroen hermostuneesti tukkaansa.
Huoneessa oli hetken hiljaista. Sitten keskeytti äänettömyyden Annikin iloinen huudahdus:
— Minäpä tiedän! Mennään yhdessä Olavi Linnan luo.
Ylenkatseellinen naurahdus oli ainoa vastaus. Jos Annikki pitikin tuota tulokasta kaikkitietävänä nerona, niin muut eivät ainakaan olleet yhtä yksinkertaisia! Mutta Annikki ei välittänyt veljensä ylimielisyydestä, vaan jatkoi:
— Tiedän, ettet pidä hänestä. Mutta kenties hän on ainoa, joka voi nyt sinua auttaa. Ja silloin saanet unohtaa vastenmielisyytesi. Hänen enollaan, jonka luona hän asuu, on suuri kahvila. Ehkä hän voisi antaa tuolle tytölle työtä.
Aarnelta pääsi helpotuksen huokaus. Siis sittenkin oli yksi tie. Mutta samassa hän muisti eilisen käytöksensä Linnaa kohtaan.