— Luulen, ettei hän ole erikoisen halukas auttamaan minua. Minä olen tainnut vähän loukata häntä.
Annikki ei voinut olla hymähtämättä »tainnut-sanalle. Hän oli Katajalta jo kuullut, mitä eilen oli Aarnen ja Olavin välillä tapahtunut.
— En usko, virkahti hän lohduttaen. — Minä luulen päinvastoin, että Olavi on mielihyvin valmis sinua auttamaan. Ja voithan sinä siitä vastalahjaksi jättää hänet rauhaan.
Aarne puristi sisaren kättä.
— Sinä olet paras sisko maailmassa, vakuutti hän.
— Jos Linna auttaa minut tästä umpikujasta, niin minä en unohda sitä milloinkaan.
— No, joudu nyt, kiiruhti Annikki innostuen. — Ilta on jo myöhä.
Matkalla he olivat kaikki hiljaisia. Tytöt eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän keskellään kävelevällä Aarnella oli hämärä, ahdistava tunne siitä, että nuo kaksi edustivat kahta eri maailmaa, joiden välissä hän itse tavalla tai toisella seisoi voimatta mitenkään täyttää kuilua.
Kun he soittivat ovikelloa, tuli Olavi itse avaamaan. Hän hämmästyi nähdessään, keitä tulijat olivat. Mutta kuultuaan heidän asiansa oli hän heti valmis ryhtymään siihen. Hän pyysi Annikkia astumaan vastapäiseen huoneeseen — se oli hänen — siksi aikaa odottamaan kuin he kolme olisivat enon luona keskustelemassa.
— En epäile hänen suostumustaan, hymähti hän, kunhan vain sanon, että sinä, Aarne, olet pankinjohtajan poika. Hän tuntee aivan tavatonta kunnioitusta pankkeja ja tirehtöörejä kohtaan. Omasta puolestani lupaan tehdä parhaani, olenhan sen seitsemäsluokkalaisena velkaakin tälle meidän kaikkien auttajattarelle.