Aarne katsoi kummissaan toveriaan. Tämä oli kuin toinen ihminen. Oli kuin Annikin läsnäolo olisi sähköttänyt koko miehen. Aarne ojensi hänelle kätensä ja sanoi hiljaa:
— Kiitos, hyvä ystävä, ja älä kanna minulle kaunaa siitä eilisestä.
— Mitäs niistä vanhoista? Mutta mennään nyt. Ja sinä, Annikki, älä hämmästy huoneeni huonoa järjestystä. En voinut aavistaa saavani sinunlaisiasi vieraita.
Kun Annikki astui nyt ensi kertaa Olavin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, valtasi hänet kummallinen tunne. Se oli samalla kertaa kuin ahdistusta ja kuitenkin riemua.
Pöydällä oli avoinna jokin vihko, jossa oli tiheää kirjoitusta. Huomatessaan sen olevan Olavin käsialaa otti Annikki vihon käteensä. Se oli päiväkirja tai ei oikeastaan päiväkirja, vaan jotakin sen tapaista, tunnepaloja päivämääräyksillä varustettuina. Olavi oli kai juuri äsken selaillut sitä. Annikki käänteli sivuja, sitten pysähtyi hänen katseensa viimeksi kirjoitettuun, jonka alla oli eilinen päivämäärä.
Eilen…? Eilenhän nuo riidat olivat, pälkähti Annikin päähän. Ja eilen — niin eilen oli heidän kahden pitänyt tavata toisensa kello kuudelta kirkon luona. Mutta hän, Annikki, ei ollut saattanut lähteä. Hänen silmänsä olivat olleet niin punaiset ja kasvonsa niin itkettyneet, että Olavi olisi heti nähnyt jotakin tapahtuneen. Ja silloin hän ei olisi päässyt kertomasta, mitä hänen veljensä oli vastikään sanonut Olavista, luokkatoveristaan. Ja sitä hän ei ollut tahtonut, ei, vaikka tiesi Olavin saavan turhaan odottaa häntä.
Annikki ei enää voinut pidättäytyä, vaan luki:
Älä etsi elämästä iloa…
Älä etsi elämästä iloa — etsi tuskaa vain! Älä toivo elämältä onnea — toivo murhetta vain! —
Kuljet elämäsi polkua… Katsot eteesi — näet usvaa ja sumua vain — kuulet kirousten korvissasi vinkuvan — tunnet useitten käsien maahan sinua painavan… Katsot sivullesi — yksin kuljet… Katsot taaksesi — lyhyt on elämäsi taival: alun voit vielä selvästi erottaa, katsot — näet tuskaa ja murhetta vain. Tuskan kuivuneet puut kumartuvat yli pimeän polun, murheen musta multa sen pintaa peittää… Muistat — eivät ilon kultarintaiset linnut noitten puitten oksilla pesäänsä rakentaneet, ei onnen vehreä ruoho tuon mullan povesta versonut — tuskaa ja murhetta vain.