Yksin kuljet… kaukana ovat muitten kulkijain polut… Tunnet sydäntäsi kouristavan, sammumattoman janon huuliasi polttavan. Puret hampaasi yhteen, mutta se ei auta — tuskasi esiin pursuu.
— Oli yksi, joka näki läpi kuoren, aavisti sydämen, itkevän, kaipaavan sydämen. Mutta hänetkin piti teidän riistää, te pilkkaajat, naurajat! Silmille multaa ja mieleen rautaa — se oli tekonne, sankarit! Parempi näin. Mutta kostaa minä tahdon teille! Halveksikaa minua, minä halveksin teitä! Vihatkaa minua, minä vihaan teitä!
Mutia ah… tuskasi tuulille tuhlaat. Yö yksin ympärilläsi, yksinäinen…
Et kiitosta matkallasi kuule… Ei hyväilevä käsi kuumaa otsaasi hivele… Kulje korskana — pystyssä päin… Naura kiitoksille, hyväilyjä pilkkaa — vaikka sisimpäsi niitä kaipaa, itkee…
* * * * *
Polulla seisot, jota verhoavat tuskan puut — polulla, jota peittää murheen multa… Yksin seisot… Eteesi katsot ja — naurat…
Annikki antoi vihon solua syliinsä. Hänen mieltään ahdisti. Oli kuin olisi valoisasta huoneesta joutunut tuijottamaan pitkään, pimeään käytävään. Ja kuitenkin…
— No, pääsinpä viimeinkin heistä eroon! kajahti samassa Olavin reipas ääni.
Mutta tullessaan Annikin luo ja nähdessään kyyneleitä tytön silmissä, muuttui hän vakavaksi.
— Mikä sinun on?