Mutta vastauksen asemesta kysyi tyttö:
— Kuinka siellä kävi?
— Oh, hyvin tietysti. Sanoinhan sen jo etukäteen. Sopivat juuri yksityisseikoista. Mutta sinun laitasi ei näy olevan yhtä hyvä, Annikki.
Samassa hän huomasi päiväkirjansa tytön sylissä.
— Äsh, onko se tuon vuoksi? Älä huoli välittää siitä, mitä olen sinne tuhrinut. Katsohan, ihminen on joskus vain synkällä päällä…
— Joskus? pisti tyttö väliin.
— Niin, no, myönsi Olavi, minullahan se nyt ei ole juuri vain joskus. Katsos, minä olen sellainen kummallinen otus. Minulla on synkät hetkeni. Silloin on kaikki pimeää ja niin lohdutonta, että luulee menettävänsä järkensä. Isäni sanovatkin tulleen hulluksi. Mutta ei puhuta siitä nyt. Miksi muistaa yötä, kun on saanut auringon vieraakseen?
Olavi yritti saada äänensä huolettomaksi. Mutta Annikki puristi päiväkirjavihkoa lujasti poveaan vastaan ja kuiskasi poikaan katsomatta:
— Kuka se on, tuo »yksi»?
Olavi naurahti ja tarttui tytön käteen vastatessaan: