— Minulla on ollut ja on vain yksi aurinko. Ja sen auringon olen nyt onnistunut vangitsemaan.
Hieno puna nousi Annikin kasvoille.
— Minä tahtoisin aina olla sinun ystäväsi, Olavi, sanoi hän hiljaa.
— Tahdotko? Aina? riemastui poika.
Annikki joutui hämilleen. Hän punnitsi asiaa. Pojan äänessä oli outoa kuumuutta. Ja nuo jyrkkäpiirteiset tummat kasvot, tuo jykevä leuka — tuntui kuin ne olisivat sanoneet: vastauksesi on sitova, siitä pidetään kiinni kuolemaan asti.
— Niin… tai en oikein tiedä. Väliin minua peloittaa. On… on kuin katsoisin kaivoon, jonka pohjaa ei voi erottaa. Ja silloin johdun ajattelemaan, että… että kenties sillä ei olekaan pohjaa, kun se on niin syvä ja pimeä… Enkä minä… enkä minä voi lainkaan tietää, mitä siellä on…
— En minä itsekään tiedä, mitä siellä on. Mutta siksipä sinne aurinkoa juuri tarvitaankin, Annikki! Oh, jospa sinä tietäisit, miten iloinen minä nyt olen ja miten voimakkaaksi itseni tunnen!
Hän puristi tytön kättä lujasti. Viimein Annikki irroitti hänen otteensa hymyillen.
— Älä toki murskaa kättäni. Ja kuulehan: he tulevat.