Seuraavana aamuna olivat seitsemäsluokkalaiset rukouksissa tavallista tarkkaamattomampia. Heitä itsekutakin hermostutti kysymys, kuka oli se, johon lehtori Puutisen epäluulo oli suuntautunut. Mutta jos joku olisi kysynyt, peloittiko heitä kenties, olisivat he tietysti yhteen ääneen vakuuttaneet, ettei sellainen juolahtanut heille mieleenkään. Ilkeältä vain tuntui sydänalassa. Kun pojat silmäsivät lehtori Puutiseen, joka ovensuusta tarkasteli luokkaa voitonriemuisin ilmein, häipyi heidän mielestään viimeinenkin toivo, että tästä sopasta selvittäisiin ehkä sittenkin kunnialla. He olivat kuin olivatkin nyt pussissa, ja pussin suu oli kiinni. Kysymys oli vain siitä, miten raju oli edessä oleva myrsky. Ja se riippui — se täytyi poikien, joskin vastahakoisesti ja karvain mielin, tunnustaa — lehtori Puutisesta. Kun hän nyt kerran oli saanut todistuksia yhtä heistä vastaan toissailtaisen mielenosoituksen järjestämisestä, niin hyväksyisivät muut opettajat epäilemättä hänen rangaistusvaatimuksensa sellaisenaan. Olihan tuo kepponen opettajaan kohdistettuna hieman uskalias. Mutta toisaalta, järkeilivät pojat, jos otti huomioon molempien asianosaisten välillä vallitsevan sotatilan ja sen syyt, niin se oli täysin ymmärrettävä, ellei suorastaan…
Mutta — tapahtui ihme: päivä kului rauhallisesti. Koko jutusta ei puhuttu mitään. Kului toinen ja kului kolmaskin päivä, kului kokonaista viisi päivää, eikä odotettu myrsky puhjennut. Pojat ihmettelivät, mistä tämä hiljaisuus johtui. Arvailtiin sinne ja arvailtiin tänne, mutta mitään varmaa ei kukaan osannut sanoa. Vihdoin selvisi, että lehtori Puutinen jatkoi tutkimuksiaan. Hänelle ei siis riittänytkään, että hän sai yhden heistä kiikkiin, koko luokka oli saatava satimeen. No, sitä hän kyllä sai heidän puolestaan yrittää.
Mitä useampia päiviä kului, sitä rauhallisemmiksi kävivät mielet. Ehkä Puutiainen oli päättänyt painaa villasella koko jutun, koskei hänen onnistunut saada todistuksia heitä kaikkia vastaan. Tai kenties opettajakunta oli asettunut puolustamaan luokkaa hänen kostonhalultaan. Mielettömiä toiveita — sen saivat pojat kokea, sillä tuskin olivat he lauantaiaamuna seuraavalla viikolla edelläkerrottujen tapahtumien jälkeen ehtineet rukouksista luokkahuoneeseen, kun rehtori tuli sisään ja sulki ovet jälkeensä. Jo hänen tulonsa — saksanopettajalla ei ollut tapana turhanpäiten lahjoitella pois tuntejaan seitsemännellä luokalla — riitti ilmaisemaan, mistä oli kysymys. Hänen vakava, ei vihainen, pikemmin surullinen ilmeensä todisti puolestaan, että edessä oli kovat paikat.
Rehtori ei heti aloittanut kuulustelua. Hän istui pöydän takana tarkastellen äänettömänä luokkaa, kutakin noista kolmestatoista vuoronperään. Pojat tunsivat olonsa perin kiusalliseksi. Hiljaisuus kävi heille painostavaksi, niin painostavaksi, ettei Paasio lopulta enää jaksanut sitä kestää, vaan rehtorin läsnäolosta huolimatta kuiskasi puoliääneen:
— Kaverit, lähtäänks plaadaan?
Hymy häivähti poikien kasvoilla. Olihan se sopimaton kysymys tähän tilaisuuteen — kukapa tässä nyt saattoi ajatella tupakkaa? — mutta vapauttavalta se vain tuntui piinaavan äänettömyyden jälkeen. Ja kolmestatoista rinnasta kohosi kuulumaton huokaus: Luojan kiitos, se loppui kuitenkin.
— Hiljaa, Paasio, varoitti rehtori. — Tämä hetki ei ole juuri sopiva leikinlaskuun.
Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi levollisella, hillityllä tavallaan:
— Tämä on jo kolmas kerta, jolloin minun tällä lukukaudella on pakko tulla muistuttamaan teitä sopimattomasta käytöksestä. Minua surettaa, etteivät vakavat varoitukseni näy voivan hillitä teitä, se surettaa minua todella suuresti. Tällä asteella ei enää pitäisi tapahtua sellaista. Vieläpä olette tällä kertaa tehneet itsenne syypäiksi törkeään ilkivaltaan, jollaiseen en olisi uskonut ainoankaan oppilaistani voivan alentua. Siihen ryhtyessänne on teidän täytynyt olla tietoisia siitä, että jo alkeellinen oikeudentunto tuomitsee teidät ja että rangaistus, jolla opettajakunnan on teitä ojennettava, on oleva sen mukainen. Ymmärrättekö?
Pojat tuijottivat eteensä välinpitämättöminä. Mitäpä heitä liikutti tämä osa tutkinnosta? He eivät voineet katsoa asiaa samalta kannalta ja he tunsivat niin ollen mielenkiintoa vain ratkaisua kohtaan. Kun rehtori tarkasteli heidän levollisia kasvojaan, heräsi hänen mielessään toivo: entäpä, jos pojat sittenkin olivat syyttömiä? Mutta hän karkoitti ajatuksistaan tuollaisen mahdollisuudenkin, puhuivathan kaikki tosiasiat sitä vastaan, ja jatkoi: