— On saatu varmoja tietoja sen ennenkuulumattoman ilveilyn toimeenpanijoista, jolla yhden koulumme opettajan ja kunnioitetun kansalaisen kotirauhaa viikko sitten häirittiin. Tunnustaako luokka syyllisyytensä?
Pojat eivät hievahtaneetkaan. Niin erilaisia kuin nuo kolmetoista nuorukaista olivatkin, niin tällä hetkellä oli kaikkien kasvoilla sama ilme, joka saattoi heidät muistuttamaan toisiaan. Suljettuja kirjoja, ajatteli rehtori odottaessaan turhaan vastausta oppilailtaan.
— Ette kai tahtone väittää, ettette te olisi syypäät siihen? kysäisi hän. Mutta kun vastausta ei nytkään kuulunut, jatkoi hän: — Niin, opettajakunta on vakuutettu siitä, että koko luokka on tämän ilveilyn takana ja kantaa siitä kokonaisuudessaan vastuun. Mutta koska vain yhden syyllisyydestä on saatu todistuksia ja koska luokka ei näy olevan nytkään halukas tunnustamaan, on rangaistus kohtaava vain tätä yhtä, jotta ette tällä kertaa voisi syyttää opettajistoa »rankaisemisesta ilman sitovia todistuksia». Vai kuuluivatko Aavan sanat ehkä toisin? Ne, jotka kuuleman mukaan lausuit, senjälkeenkuin luokka oli saanut tunnin jälki-istuntoa vallattomuudesta lehtori Puutisen kokeissa?
Aava ei näyttänyt halukkaalta vastaamaan, ja niinpä rehtori lisäsi:
— Mutta varoitukseksi teille kaikille on tämän yhden rangaistus oleva sitä ankarampi.
Pojat pakottautuivat pysymään liikkumattomina. Mutta jännitys oli luokassa rehtorin sanoja seuranneen äänettömyyden aikana suorastaan hirveä. Kuka? Kuka oli tuo yksi? Siitä riippui, olisiko ehkä vielä jokin, vaikkapa vain pienen pieni mahdollisuus selvitä jutusta ilman perinpohjaista tappiota. Sillä he olivat optimisteja, nuo pojat: toivo ei ollut vieläkään aivan tyyten sammunut heidän sydämistään.
Kun rehtori jälleen alkoi puhua, tuntui pojista kuin olisi hiljaisuutta kestänyt koko iäisyyden.
— Opettajakunnan yksimielisen päätöksen mukaan saa Saarelainen pisimmän mahdollisen karsserirangaistuksen. Te tiedätte, mitä se merkitsee.
Saarelainen…? Saarelainen! Oliko rehtori tosiaan sanonut, että se oli Saarelainen? Saattoiko tosiaan uskoa korviaan? Sehän oli melkein kuin jos olisi lyönyt vetoa yhden mahdollisuuden puolesta sataa vastaan ja — voittanut.
— Ei lainkaan tyhmä likkalapsi, se Emmi! hymähti Aava itsekseen. — Aarnella on vaalea tukka, Saarelaisella ruskea ja kihara. Pari yksityisseikkaa vain. Mutta heti johtivat harhaan. Ei hullummin!