— Sinä?
— Minäpä niinkin. Aikaisemmin minulla oli ehkä toinen mielipide, ainakin epäröin. Mutta tänä aamuna — se tehosi. Monet sadat suomalaiset nuorukaiset tulevat vapaaehtoisesti. Näitkö, millainen innostus loisti heidän silmistään? Näitkö, millainen ylpeys ja itsetietoisuus liikkeissä? Ja me täällä kuhnustelemme, hätäilemme ja varoittelemme. Odotamme vain ulkopuolelta apua, mutta itse koetamme piiloutua nurkan taa. Totisesti — se vaikutti. Niin ei käy — saa hävetä itseään. Sydän ei antanut rauhaa, menin ilmoittautumaan. Ja nyt tuntuu olo hyvältä ja suloiselta. Ihmisen arvo nousee omissa silmissä. Ja se onkin parhain tunne.
Ei liene liian rohkeaa otaksua, että tämä kunnioitettava mies ei suinkaan ollut ainoa velvollisuuden tuntoon herännyt.'
* * * * *
Marssittuaan jonkin matkan päähän kaupungista 1:nen ja 2:nen komppania sekä mukanaolevat konekiväärikomennuskunnat saivat käytettäväkseen tarpeellisen määrän hevosia ja rekiä, joilla jatkettiin matkaa määrättyihin paikkoihin. 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen sijoittautuivat Valkylän kartanon tienoille, jossa jo ennestään oli virolaisia joukkoja.
»Päewaleht» kirjoittaa tammikuun 7 p:nä suomalaisten komppanioiden rintamalle saapumisen johdosta:
'Tervehdimme muutamia päiviä sitten suomalaisia joukko-osastoja, jotka rientäen vapaaehtoisesti auttamaan Viroa sen raskaassa taistelussa olivat saapuneet meren ylitse Tallinnaan.
Nyt ensimmäiset suomalaiset joukko-osastot ovat saapuneet rintamallemmekin. Pää- ja sotaministeri Päts, suomalaisten vapaaehtoisten komentaja, majuri Ekström, maapäivien esimies A. Birk ja sisäministeri A. Peet olivat matkustaneet täksi ajaksi rintamalle.
Sotilaamme ovat ottaneet suomalaiset veljet vastaan kuvaamattomalla innostuksella.
— Vihdoin on nyt meille pitkän odotuksen jälkeen tullut apua! huusivat sotilaamme, joiden oli alussa aivan paljain käsin mentävä vihollisparvia vastaan, ja jotka ovat tähän asti jaksaneet joka askeleella tehdä heille vastarintaa.