— Enhän minä tiedä, ovatko kolikoita vai ristejä. Kaksi nauhaa minulla on.
Katson miestä vaieten. Sieluni silmiin kuvastuvat Viron lumiset lakeudet, jotka ovat kahta aukeammat sille, joka menee eturivissä. Ja uusille aukeille hän on nyt jälleen matkalla, tuo Sven Dufva.
Sven Dufvako? Ehkä. Ehkä ei.
* * * * *
Nuori, pienirakenteinen, mutta jäntevän näköinen mäkitupalaisen poika ojentaa paperinsa tarkastettaviksi. Ennenkuin ryhdyn niitä selailemaan, teen tavallisen kysymykseni:
— Oletteko ennen ollut sodassa?
Vieressä istuja ehättää sanomaan:
— Onhan tämä. Ja kaksi veljeäkin on siltä kaatunut.
Vilkaisen tarjokkaaseen. Hän istuu vakavan tyynenä, silmissä rauhaisa loiste ja vahvistaa edellisen ilmoituksen:
— Kaiken aikaa.