Syyskesän ilta on tullut kalsea, kuulas.
Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta
ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan.
Ylitse ulapan aavan kulkevat raukeat lainehet tänne.
Tänne… missä mä istun ja muistelen mennyttä kesää…
Muistatko, syämeni, kuinka sä uneksit suven tuskahan autuaisehen pakahtuvana, että sun luoksesi hiipisi askelin kevein hän, jota rakastit salaa ja ylitse kaiken, ylitse maallisen onnen ja taivahan riemun?
Muistatko, kuinka sä päivillä paloit ja hehkuit niinkuni kesäinen aurinko?… kuinka sä hiiltyen värisit lempeinä öinä…
Kaikki on ohitse.
Syksy on.
… Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta
ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan…
SÄ LAULUN LAULOIT
Sä laulun lauloit mulle sydämeen, kun kevätkukat nousi alta mullan, ja aurinko kun valoi kirkkaan kullan yl' ulapoiden sinertävän veen. Sen vielä muistan, vaikk' on kuolleet jo ne kukat, jotka avas aurinko.
Ja nyt, kun sade pimeässä lankee, ja raskas tuuli puista lehdet puottaa, kun tuska mustin ratsuin mua vuottaa, ja aatos kaihoisa on, mieli ankee, on niinkuin päivänsäde syömessäin, kun muistan lauluasi, ystäväin.
Se saattaa minut unhotettuin muistoin ja unelmien kultakaupunkiin, vie lapsuusaikoihini armaisiin, luo tuoksuvien niittyjen ja puistoin, pois, kesään yli metsäin syksyisten ja läpi surullisen satehen.