SYKSYLLÄ
Joka ilta nukun toivoen, että yöllä taivas kirkastuu, että halla maille laskeuu puhtaan kääriliinan kutoen.
Mutta aamuin aina sade soi
pieneen, pimeähän ikkunaan.
Iäisesti samaa itkuaan
tuuli pihapuissa vaikeroi.
Aret sekä pyhät poistuu näin
niinkuin surusaatto hiljainen
kujannetta synkkäin kuusien
kaukaiselle kirkkomaall päin.
Mielen tahtoo maahan masentaa, sitä harmaa kaipuu kammitsoi niinkuin aitaus, jossa unelmoi sateen samentama paljas maa.
MINÄ RAKASTAN
Minä rakastan syksyisiä metsiä, minä rakastan lehdettömiä puita, lakastuneita ruohikoita, kuihtuneita kukkia, kylmänraukeita laineita rakastan minä.
Minä rakastan paljaita puistoja, tyhjinä ojentuvia oksia illan viimeisessä ruskotuksessa, jonka ylitse kohoaa lumipilvi…
Minä rakastan surevata naista, joka on elänyt elämänsä, joka istuu illan hämärässä yksin.
Minä rakastan häntä!
Sillä hän on kaunis kuin syksyinen puisto
illan riutuvassa ruskotuksessa…