Naiset nauraen, avojaloin ja -rinnoin kantavat virrasta vettä kevätpesuja varten. Pääskyset lennellen ristiin rastiin rakentavat pesiään vanhojen, tuttujen tupien räystäiden alle.
Ja koko maailma on yhtenä ainoana suurena säveltulvana, yhtenä herkkänä, värisevänä tunteena ja kirkkaana ilon säteilynä.
KORKEILLE KALLIOILLE
Korkeille kallioille, sylihin suvisen salon, tuuhean, pihkan-tuoksuisen metsän helmaan mieleni palaa, — korkeille kallioille!
Maaemon uumenet syvät, synnytystuskissa huokaavat. Tuskissa, joissa on ylinnä ilo ja ihmeellinen aavistuksen autuus. Ja vaivalla synnytetty elämä kuohuu ylös, nousee ruohoon ja puuhun ja puhkeamattomiin umppuihin liikkuen levottomana solusta soluun valkeutta kohti.
Korkeille kallioille, missä ilma sinisnä siintää pyhänä savuna tuoksuen, sinne mä halaan, — päivänpaisteeseen korkeille kallioille.
Petäjien punaisilla oksilla hehkuvat heleän-keltaiset kukat. Rungot hikoilevat pihkaa, sulaa, kirkasta, kiiluviin pisaroihin pusertunutta, lemuavaa, huumaavaa. Ja siinä tuoksussa tuulahtaa elämä, nuori ja voimakas, villi ja vavahteleva oman olemisensa riemusta.
Korkeille kallioille, missä on hehkuva helle, missä on voima ja terveys hinnatta tarjon, sinne mä tahdon, korkeille kallioille!
Metsässä tuhansin äänin kaikuvi riemuisa ylistyslaulu. Helskäen, kilpaa sävelet kirkkaat nousevat ilmaan, nousevat valkeihin pilviin. Kaukana järvi oksien välistä välkkyy ja vilkkuu pelmuten päivänpaisteessa lämpöisin lainein, kaulaten luotoa, lokkien linnaa, kallionientä ja hietikkorantaa…
Sieluni jokaiseen soppeen syöksyy voimakas olemisen ilo, ja minä juoksen kevyesti kuin lapsi korkeille kallioille.