MIELIKUVIA
Jossain suuressa kaupungissa, missä kiviset muurit estävät auringonpaisteen, välähtää väliin sieluni ohi kirkkaita kuvia joiltain ajoilta elossani.
Ne eivät seuraa toisiaan. Ne ovat hajanaisia, ajasta riippumattomia.
Näen joskus kukkivan puun pölyisen kyläntien varrella ja punaisen hevosen rehevässä ruohikossa. Saatan samassa nähdä sinisen lammen silmän, korkean kallion ja poutapilven, jonkun sammaltaneen katon ja pihamaan.
Riemastun samassa katseesta, joka on joskus lumonnut sydämeni, ja näen kauniin käden poimivan kukkasia.
Tai muistan ahavoituneet, ruskeat kasvot, joista loistaa terveys ja ilo. — Silloin tuntuu vaikealta olla. Tahtoisin päästä kauas pois — päivänpaisteeseen, järven rannalle, missä huojuu ruohikko ja lämpöiset aallot kuohuu.
IKÄVÄ
Korkeen kivimuurin ikkunaan näkyy kaukaa vuoria ja metsää… kevätmetsä! Lumettomat mäet!…
Niin on täällä niinkuin vankilassa, mieli haikeana näet vain, miten kevät kerkee, sulaa mäet, miten aallot aukee välkkymään. Aavistat vain, kuinka metsämailla puiden silmut tuoksuu, purot paisuu, puolanvarret, sammal paljastuu…
Päivä hiljaa iltaan kallistuu. — Sitä seuraat mielin kaihoisin yli kevään punertavain metsäin kauas, kauas sinne, missä kerran elit kevätpäivät kultaiset…