KESÄKUVA
Hehkuvassa heltehessä uinuu kylä, vaarat etäiset on sinisenä sauhuna .. Hiljaista on…
Lintu ammoin väsyi laulamaan. Käki kukkua ei jaksa, vaikka silloin tällöin yrittää. Tyyntyi hiljan tuulikin. Järveen kuvastuvat saaret, viritetty purje, rantakivet.
Yli petäjikkömäen kohoo pilvi sininen. Varjo liukuu yli niityn, yli järven selän. — Tuuli nousee, purje pullistuu, puiden oksat taipuu, sade alkaa. Pauhaa pauanne ja tulta valaa. — … loittonee… Hiljenee…
Päivä paistaa, mutta vettä pilven reuna pirottelee. Järvi loivin lainein läikkyy, siihen putoo pisarat. Hopeaiset helmet hyppii, tanssii, kiiluu, kimaltelee säihkyväiset säkenet.
AURINKO PAISTAA JA ETELÄSTÄ TUULEE
Aurinko paistaa ja etelästä tuulee, ihmeitä ääniä ihminen kuulee ylhäällä, siinnossa taivasten, laulussa lainehen kultaisen.
Lämpöinen tuuli se huminoiden hiljaa
tuutivi peltojen kallista viljaa,
kulkevi päällitse kukkasten
helmassa heinikon pehmoisen.
Vetreät lehvät ne lehdoissa häilyy,
ulapoilla, salmilla päivänpaiste päilyy;
kalalokki loistavan valkoinen
lentävi kilvalla laineiden.
Eteläinen tuuli tuopi tarinoita rantaan, salaisesti hautaa ne hienohon santaan; työstänsä uupunut ihminen illalla löytävi aarteen sen.