"Minkä näköinenkö? Aivan kuin vanha paju nevassa. Aivan semmoinen!… Tukka kuin kuiva misteli puissa… onhan sillä partakin… nenä kuin tuores oksa ja suu kuin sammaltanut… hyi, kuinka kamala! Varjelkoon Jumala jokaista kristittyä ihmistä hänen näköisekseen tulemasta. Totta Jumalan! Toiste näin hänet suolla tuossa lähellä. Jos tahdot nähdä hänet, niin tule talvella tänne. Silloin hänet usein näkee. Nouse vuorelle tuolla ja kiipee korkeimman puun latvaan. Valkeana patsaana se silloin metsän yli kulkee, pyörii ja laskeutuu vuorelta laaksoon… siellä se juoksee, juoksee ja hupenee äkkiä metsään. Ja missä kulkee, sinne se jälkeensä valkoiset lumijäljet jättää… Ellet vanhaa miestä usko, niin tule kerran omin silmin näkemään."
Vanhus oli päässyt puheen alkuun. Metsän vilkas, levoton haastelo ja lähestyvä ukkosilma näyttivät vanhaa vertaan kuohuttavan. Iso-isä nyökkäsi, hymyili ja vilkutti himmeillä silmillään.
Mutta äkisti pimensi varjo korkean, kurttuisen otsan. Työkkäsi minua kyynäspäällä ja sanoi salaperäisen näköisenä:
"Kuulehan! Metsänhaltija on totisesti kamala olento. Kristityn ihmisen ei sovi mokomaa ilkeää rumennusta nähdä… mutta, totta puhuen, pahaa se ei kellekkään tee… Leikkiään se ihmisellekkin tekee, mutta pahoja kujeita sillä ei ole. Sitä ei ole koskaan kuultu."
"Mutta sanoithan iso-isä, että se yritti sinua oksalla kasvoihin lyömään?"
"Yrittihän se kyllä. Se näet suuttui kun ikkunasta häntä katsoin. Mutta ellei nenäänsä hänen asioihinsa pistä, niin ei se kellekkään mitään pahaa tee. Semmoinen se on, se metsäihminen! Mutta kyllähän ihmiset ovat metsässä kauheampia töitä tehneet… kautta Jumalan!"
Iso-isän pää vaipui rinnalle ja hän vaikeni hetken aikaa. Kun sitten minuun katsahti välähti hämärässä katseessa elpynyt muisto.
"Minäpä kerron sinulle tämän metsän salaisuuden… Tässä se tapahtui, juuri tällä paikalla… mutta siitä on kauan, kovin kauvan. Muistan sen… kuin unessa… ja kun metsä kovasti humisee, niin koko tapaus muistossani elpyy. Tahdotko, niin kerron… hä?"
"Kerro, kerro, iso-isä!"
"No, niin kuule!"